perjantai 6. tammikuuta 2017

Pari muuttujaa

Sehän on näköjään niin, meikäläisen elämässä, että jos joku asia alkaa tuntua hyvältä, siihen on tuleva muutos. Niinku nyt esimerkiksi se että jos juoksu alkaa kulkemaan, tai edes lenkillä käynti sujumaan. Ei se herkku kauaa kestä. Elo-, syys- ja lokakuussa elin pitkästä aikaa liikkumisen huumassa kun juokseminen alkoi sujumaan. Lenkeillä olosta nautti, sykkeet sai pidettyä jotenkin kurissa ja matkat piteni.
Asiaan vihkiytyneet ja liikuntaan hurahtaneet sen tietävät. Muut haaveilee siitä huumasta...
Tai no, onhan niitäkin jotka saavat nautintoja tekemättä mitään!
Edellisen kirjoituksen tein marraskuun alussa pikku flunssassa. Se pikku flunssa jatkui ainakin pari viikkoa. Se pikku flunssa ei ollut ihan pieni. Se pikku flunssan takiainen tuntui roikkuvan puserossa ikuisuuden.
Pikkuhiljaa koitin jatkaa lenkkeily hommia. Joka lenkin jälkeen totesin ettei tänään ollut mun päivä. Joka lenkin jälkeen totesin palautumisen lenssusta edelleen olevan kesken. Huominenkaan ei ollut mun päivä. Ainoa mitä noin sovinnolla onnistui tekemään oli sauvakävely. Juoksu ja hiihto oli hitokseen raskasta ja jo muutaman kilometrin jälkeen sykkeet huiteli vk-alueella. Päätin antaa aikaa ja tehdä lenkit sitten sauvakävellen, positiivisen kautta "kyllä se sieltä vielä" asenteella.
Sillä se on ennenkin lähtenyt. Niin meni marraskuun loppu ja joulukuu. Vain muutama lenkki.
Eikä lähtenyt.

Uuden vuoden aattona tein lähtöä juoksemaan monta tuntia, ei oikein napannut. Suostuttelin itseni lenkille sauvojen kanssa, siis hissukseen ja kunhan jotain tulee tehtyä. Nyt sai todeta jo ensi metreistä ettei tänäänkään ole minun päivä. Tuntemus muutoin hyvä mutta syke ei käyttäytynyt ollenkaan loogisesti.
Polar näytti 20-30 pykälää liikaa koko ajan. Reilun parin kilometrin kohdalla pienessä mäessä tuli väsy. Tuntuma oli kuin anaerobisen rajoja olisi hätyytellyt. Kävelyvauhtiakin piti pudottaa. syke ehkä 40 raatia normalia korkeampana mitä sen kuuluisi kävellessä olla. Samalla alkoi tuntua puristusta rinnassa, ei missään tapauksessa kipua vaan puristusta, vasemman rintalihaksen ympärillä. Myös vasemmassa kädessä tuntui puristusta, ei kipua. Kuin joku naru olisi mennyt kainalosta kämmeneen ja sitä oli vedetty.

SYDÄRI PERKELE! Täällä metsässä!

Ei hemmetti, ei voi olla. Ei koske mihinkään. Mitä? Mitä? Mitä?
Syke kävellessä 150, hengästyy vaikkei pitäs, ei kipuja... Hirveä määrä kysymyksiä päässä, yksikään niistä ei olisi ollut kirjoitettuna kokonainen lause. Ei mukana puhelinta. Tännekään voi jäädä. Mitä kautta ihmisten ilmoille? Huilaanko hetken? Meneehän tää nyt ohi. Mikä tää on jos ei sydäri? Ei v***u mulle käy tälleen!
No ei muuta kuin tossua toisen eteen ja kotia kohti! Hiljaa tosin, mutta ihan suorinta tietä en malttanut.
Tuntemukset hävis, melkein, syke sen 20 lyöntiä koholla.

Ensin meinasin olla kertomatta kotona, sitten meinasin että olis pitänyt olla kertomatta kotona.
Huolestuneisuuttahan tuo tietysti aiheutti, varsinkin kun oli yövuoroon lähtö.
Onneksi duuniyö meni hyvin, seuraava päiväkin huilatessa. Mieltä tuo tietysti kalvoi ja kovasti mietitytti mitä peliliikkeitä tekis seuravaksi. Odottaisko seuraavaa, hakeutuisko työterveyteen vai suoraan sairaalaan.
Päätös vaatii ehdottomasti hyvän harkinnan ja huomisen viisauden.
Huominen koitti. Työterveyden omalääkärille ei ollut aikoja joten päätin jatkaa harkinta aikaa.
Päivän askareisiin kiinni. Siinä touhutessa ja liikkuessa huomasin portaita noustessa sykkeenkin nousevan ja samalla hengityksen vaikeutuvan, vähän niinkuin metsässä.
Seisoin silmät rummukaisena ostoskeskuksen portaissa. Harkinta aika loppui. Varovasti kotiin ja soitto työterveyteen. Sain omalääkäriltä puhelinajan eli jäin odottamaan hänen soittoaan.
Lyhennetyn version kuultuaan oli tohtorin käsky tulla labran kautta hänen vastaanotolleen hammasharjan kanssa. Sieltä sitten lähete kourassa sairaalan päivystykseen. EKG, verikokeita, keuhkoröntgen ja monen tunnin seuranta piuhat rinnuksissa.
Ei sydänkohtausta, ei keuhkoveritulppaa, ei sydänlihastulehdusta. Mutta jotain on, mitä?
Sepelvaltimot on ilmeisesti seuraavana vuorossa rasitus-ekg:n muodossa.

Nyt kun noita marraskuun flunssan jälkeisiä, jopa viimeisen puolen vuoden aikaisia fiiliksia ja tuntemuksia on pohtinut, ei kovin kaukaa ole haettu jos sanon näiden oireiden olleen jo "hakusessa" pitkään.
Ei vaan osaa "terveenä" yhdistellä tämmöiseen.

Elämä oooon.... Ei kait tässä voi muuta kuin odottaa. Kevyttä liikuntaa suositeltiin Dinit-sumute taskussa.
Jos luoja suo, ja nitrot tehoo tulee jatkokertomus tuomion selvittyä. Samalla saatan avata perintötekijöiden sekä muiden riskitekijöiden vaikutusta. Ehkä myös elämäntaparemontti saa jonkunlaisen roolin.

tiistai 1. marraskuuta 2016

Kaksi vuotta ja rapiat

Synttärit menivät ohi vähän huomaamatta. Näin jälkeenpäin ajatellen sitä olisi pitänyt juhlistaa kunnolla, tai ainakin kirjoittaa blogipäivitys.  Kaksi vuotta on merkittävä ikä esimerkiksi lapsella, joka on oppinut puhumaan, liikkumaan tai vaikka juoksemaan. Siinä iässä kokeillaan rajoja, joka paikkaan mennään juosten, täysillä, kaikkensa antaen.
Jotain samanlaista olen kokenut, ainakin henkisellä tasolla. Yli viisikymppinen ei ihan samaan riehakkuuteen fyysisesti pysty, mutta juoksemaanhan tässä on taas kuitenkin opittu!
On tämä ”juoksemisen uusi kevät” ollut hienoa kokea.

Kilometri määrät ei mitään suuria ole. On kuitenkin parempi kiiruhtaa hitaasti kuin olla telakalla.
Elo- syys- ja nyt lokakuukin meni aika samalla kaavalla. Huonoimmalla viikolla kilometrejä kertyi karvan auki 20 ja parhaimmalla reilu 40. Kuukausi määrät n.120 hyvin maltillisesti nousujohteisena.
Lenkit olen tehnyt pääasiassa, eli noin 85% pk alueella. Muutaman kerran olen urheilukentällä intervalleja käynyt tekemässä ja ehkä kerran viikossa muuten vain tuulettanut keuhkoja hieman vauhdikkaammalla rykäisypätkällä. Palautumisesta olen yrittänyt pitää huolta sekä ”kuunnellut” penikoita, jotka aika ajoin ovat vihoitelleet.
Tarvitsisi varmaan koputtaa puuta… Jalat ovat olleet yllättävän hyvässä kunnossa. Kantapäät muistuttavat itseään lähinnä kovempien ja pidempien lenkkien jälkeen, ei oikeastaan lenkin aikana. Joskus, aika satun- naisesti, on kipuja ilmennyt levon aikana, tai sellaista särkyä, tai vihlontaa, mutta kokonaiskuva on hyvä.
Ainoat harmit ovat olleet siis penikoiden osalta.

Samalla kaavalla meinaan jatkaa marras- ja joulukuussa. Eli maltillisesti pk- nylkytystä, paitsi jos tulee hiihtokelit, silloin saatan osallistua pari kertaa ahkerammin ruumiinkulttuurin hoitamiseen.
Johtuuko huonosta kunnosta, oudoista liikeradoista vai liiallisesta innostuksesta mutta, sitä ei alkuun matalalla sykkeellä pääse millään.

Tätä kirjoittaessa on päällänsä kova lenssu. Kaksi päivää sitten tehdyn parin tunnin lenkuran jälkeen iski aivastusten sarjatuli, ja sen päälle hirmu nuha. Eilen sitten oikein sai mittarilla kuumeen kiinni.
Sairastetaan nyt muutama päivä, on kuulemma pitkäkestoista ja jälkitautiherkkää flunssaa liikkeellä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Siitä on hyvä mieli, ettei ole paha mieli.

On ollut kirjoittaminen tauolla. Mielessä kyllä, muttei vaan tuotosta ole saanut aikaiseksi.
Kiitos niille kahdelle jotka ovat kyselleet tekstiä, tai kaiketi lähinnä vointia.
Lämmittäähän se mieltä kun muistetaan.

Reilu neljä kuukautta edellisestä päivityksestä. Tapahtumia on riittänyt, mutta en oikein tiedä onko mitään maata mullistavaa kerrottavaa tai mistä pitäisi avautua, mutta avataan nyt jotain.
Talvihan meni siis alle tavoitteiden ja vasen kantapääkin jatkoi oireilua. Näin jälkeenpäin ajateltuna, patti josta maaliskuussa kerroin aiheutti silloin ehkä enemmän henkistä huolta kuin todellista ongelmaa. Tänä aikana on se pienikin kipuilu vähentynyt merkittävästi, jopa niin ettei aina edes muista lenkilläkään mitä on tullut koettua.
Niin, ja se patti! Myöskään huolta aiheuttanut patti ei ole kasvanut eikä liioin kipua tuottanut.

Keväällä mietin lenkkeilyäni ja siitä aiheuttamiani paineita. Jotenkin tunsin ahdistusta ja huonoa omatuntoa kykenemättömyydestä lenkkeillä, ja tähän tarvitsin muutosta.
(olihan siinä kaikenlaista muutakin huolta)
Päätin antaa itselleni vapauden tehdä lenkkini silloin kun se tuntuu sopivalta, niin aikataulullisesti kuin palautumisen kannalta. Aikatauluihin liittyy ensisijaisesti työ ja perhe. Työpäivät ovat pitkiä ja yövuoroista toipuminen aina vaan hitaampaa.
Päätin myös pitää juoksulenkit lyhyinä ja tehdä pitemmät lenkit sauvojen kanssa, jolloin niihin on luontevaa ottaa kävelypätkiä mukaan. Näillä hain ennen kaikkea kivuttomia harjoituksia niin kantapään, kuin penikoiden osalta. Toisaalta tarkoituksena oli myös pohjalla olevan peruskunnon parantaminen edes peruskuntoharjoittelun aloittamisen mahdollistavaan tasoon. Tähän sauvakävely tuntui sopivan parhaiten.
Päätin myös olla asettamatta mitään kilpailullisia tavoitteita, jonka seurauksena kesäkuun HHM jäi myös väliin. Ehkä olisin läpi selviytynyt, ehkä en, mutta mikään 2.30 aika ei nyt kiinnostanut.

Entisenä tavoitteellisesti urheiluun suhtautuvana, epäilin päätöksessä pysymistä.
Kokemusta ylilyönteihin on. Ylivoimaisesti suurin syy taukoihin tai vammoihin on ollut liiallinen treenaus. Tavalla tai toisella. Joko palautumattomana, väsyneenä tai vaikka penikoiden ollessa ”punaisena”. Siis yhtään lenkkiä en ole tehnyt väkisin, kertaakaan en tehdystä lenkistä ole kokenut huonoa omaatuntoa.
Lähinnä kyse oli niistä ”tekemättömistä” lenkeistä, jotka syystä tai toisesta jäi tekemättä. Jotenkin koin että lenkkien olisi pitänyt jo kulkea ja jalkojen olla kunnossa. Mutta kun ei ollut… Ja sitten kun piti lepoa tuntui jotenkin pettävänsä itseään. Ehkä myös siksi että niin moneen kertaan on tullut kirjoitettua juoksun alkavan sujumaan, tai tullut kerrottua kysyjille että kyllä tämä tästä.
Ehkä itsekin niin on uskonut, mutta kun ei se vaan ole lähtenyt sujumaan. Prkl.
Niistä ei pitäisi ottaa paiseita, varsinkin kun tiedossa on että linnun luut vaan ei kestä sian painoa.
No, tämä nyt on vaan yksinkertaisen miehen tyhmiä ajatuksia.

Huhtikuu ja varsinkin toukokuu meni hyvin tällä matalalla profiililla, ja liekö sillä ollut vaikutuksensa, kun kesä- ja heinäkuussa on tekemiseen tullut selkeästi uutta ”potkua” ja tekemisen iloa. Juoksu on kulkenut huomattavasti paremmin, jopa niin että monen vuoden tauon jälkeen olen käynyt urheilukentällä tekemässä intervalleja. Toki nämä on ollut leikkimielistä kokeilua ja mukavaa vaihtelua mutta myös osoitus eteenpäin menosta ja jalkojen kuntoutumisesta.
Vaikka edelleen noudatan ”vapautta”, niin juhannuksen jälkeen olen sitten ruvennut lipsumaan ja ohjelmoinut lenkkejä niin että viikkoon on tullut vähintään yksi pidempi pk- lenkki, jonkunlainen vauhtia sisältävä lenkki sekä 1-2 peruslenkkiä. Viikosta riippuen olen myös tehnyt voimaharjoituksia, käytännössä omalla painolla, mutta muutaman kerran myös laitteilla.


Yli puolitoista vuotta kesti toipuminen siihen kuntoon että pystyin noin kohtuudella lenkkeilemään.
Oikea taisi olla kyllä jo puolen vuoden kohdalla juoksukunnossa.
Näin jälkikäteen ajateltuna, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, paremmin, huolellisemmin.
Ainakin enemmän ajatuksella. Kantapäiden ja Akilleksien jumpat jäivät jossain vaiheessa liian vähälle. Useamman lenkin olisi voinut korvata jumpalla. Juostessa tuli särkyjä, joiden varjolla jäi sitten voima- ja liikkuvuusharjoitukset väliin.
Jälleen korostuu se hirveä kiire juoksemaan… Nyt on helppo todeta että paremmalla kuntoutuksella olisin hyvin todennäköisesti juossut aikaisemmin. Myöhäistä rypistää kun on housuissa!

Joka jutussa kirjoitan että nyt näyttää hyvältä. Olisiko nyt painoarvoa enemmän kun tätä on jatkunut jo pari kuukautta? No tiedä nyt sitten. Kilometrimäärät, kerrat ja tehot eivät vielä ole kovalla tasolla, joten luottoa on. Mutta itselle tärkeintä on kuitenkin jatkuvuus ja että saa 3-5 treeniä viikkoon,
vaikka sitten lyhyempiä.
Kyllä se siitä sitten hyväksi muuttuu.

Joten yleisilme niin kantapäiden kuin juoksemisen osalta näyttää nyt positiiviselta.

Joskus näitä kirjoittaessa olen miettinyt että tulisipa aika jolloin voisi kertoa vaikka puolikkaan tai jopa Marathonin harjoittelusta. Niistä tuntuisi olevan helpompi vääntää juttua kuin kantapäästä.
Varsinkin juttujen aloittaminen on työn ja tuskan takana. Vuosi saman toistoa, juoksen, en juokse,
koskee, ei koske, kyllä se tästä… No kun ei se vaan tästä!
Sitä kun en ole mikään Lönruutti niin samasta aiheesta ei saa millään moneksi vuodeksi jutun juurta aikaiseksi. Ehken saisi harjoittelustakaan.
Ei, en ole menossa vielä mihinkään juoksutapahtumaan, semmoiselle ilmoittautumisellekin olen tehnyt selkeät pelisäännöt. Juoksun täytyy näyttää juoksemiselta ja jotkut rajat täytyy olla saavutettu kellonkin kanssa ennen kuin ilmo napsahtaa.
Mutta onhan se varma, jos tossu rupeaa olemaan syönnillään, en minä kantapäistä kerro.
















***********************

Ja sitten vähän niistä muista huolista:
Keväällä oli sydän syrjällään myös äitini vuoksi. Äidiltä löytyi kasvain rinnasta joka todettiin pahanlaatuiseksi. Niin kuin ei noita murheita hänellä olisi ollut jo riittämiin. Sen hoidosta, tai paremminkin hoitamattomuudesta jouduin kerran avaamaan sanallisen arkkuni, jonka jälkeen kaikki toimi hyvin.
(Olisi toiminut varmaan ilman avautumistakin). Juhannusviikolla äiti leikattiin ja näillä näkymin kaikki saatiin pois eikä etäpesäkkeitäkään löytynyt. Nyt näyttää sekin tilanne hyvältä.
Isän kohdalla muutosta ei juuri ole. Muisti on lyhyt, välillä tuskin 10 minuuttia. Ainoa mitä hän muistaa on soittaa pojalle. Ennätys on 21 kertaa päivän aikana. Samat kysymykset päivittäin moneen kertaan kuin nauhalta: Missä on äiti? milloin tulet hakemaan kotiin? huomenna lähden pankkiin ja apteekkiin! Muutan sitten matkustajakotiin! onko huonekalut Paukunharjun majalla? jne jne.
Huonoimpina päivinä ei tiedä edes itse missä on.
Mutta hienoa että vielä poikansa tuntee. On kuitenkin paljon mukavampi käydä katsomassa isää joka tunnistaa poikansa.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Huono talvehtiminen

Maaliskuu lopuillaan, joka tarkoittaa talven selän taittumista. Pari kuukautta vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta ja jotenkin tuntuu omakin "selkä taittuneen". Oikeastaan mikään ei ole mennyt helmi-maaliskuun aikana suunnitelmien mukaan.
Tammikuu oli toivoa täynnä pakkasista huolimatta. Vasen kantapääkin tuntui kestävän enemmän juoksentelua, pienenä kysymysmerkkinä oli kipeytyvät penikat. No penikat ei ole loppupeleissä käyneet edes mielessä, sen verran on ollut muuta ongelmaa...
Sairaskertomuksesta ei taida puuttua kuin peräpukamat. Aloitetaan olkapäästä. Oikea olkapää on aina silloin tällöin vihoitellut, vamma juontaa juoksulenkillä kaatumiseen vuosia sitten. Eikä vähätellä voi myöskään duunin treenipäiviä joissa olkapäät on saanut melkoista vääntöä. Jostain syystä tammikuun lopulla olkapää rupesi särkemään niin että yöunet meni.
Muutaman valvotun yön jälkeen oli mentävä tohtorin pakeille. Olkapää ultrattiin ja löydöksenä oli nivelrikko ja tulehtuneet lihakset. Lääkityksenä tulehduskipulääke ja viikon lepo, ei edes juoksua. Lääkkeet väsytti ja sai vatsan sekaisin, tuntui myös lisäävän astma oireita. Sain varattua hierojan sopivasti pari päivää lääkekuurin päättymisen jälkeen ja taas on sen jälkeen pärjäilty jotenkin olkapään kanssa.
Kolme juoksulenkkiä olkapääepisodin jälkeen sain tehtyä. Sitten iski ilmeisesti joku flunssa.
Viikonloppu töissä oli raskas, veto pois kuin leikkiautosta, ei kuitenkaan kuumetta. Vapaapäivät meni huilatessa ja tunnustellessa voimistuvaa hammassärkyä. Olihan se särkypäivystykseen soitettava.
Päädyttiin siinä sitten lääkäkärin kanssa yhteistuumin hampaan poistoon, ei sitten särkis ainakaan minun suussa... Ja vielä mitä, pitkän tumpuloinnin jälkeen hammaslääkäri nosti kädet pystyyn ja kertoi juurien katkenneen ja niiden poistoon vaaditaan kirurginen toimenpide. Aika toimenpiteeseen viiden viikon päähän!!! Eihän sitä siinä leukaluut puudutettuna ja suu täynnä sideharsoja ymmärtänyt purnata pitkää ajanjaksoa tai mitään muutakaan. Mutta se saatanan hammas särki edelleen mun suussa. Mihinkään ei pystynyt keskittymään ja lenkilläkin kävin vain kerran. Viikon kestin grammasen Panadolin ja Buranan voimalla kunnes oli pakko soitella uudestaan, että ei kestä vatsa ja munuaiset lääkkeitä, saati pää tätä särkyä!
Uusi päivystysaika. Edellinen lääkäri oli vienyt hampaasta kruunun, hermot näkyvissä ja juuria ei kaiketi kunnolla edes yritetty poistaa. Ei lienee ihme että särki! Tämä lääkäri teki 75 min töitä ja sai kaikki juuret pois. Päälle 8 pv. antibioottikuuri. Kraateri ikenessä vuoti 4 päivää verta ja leuka oli viikon kipeä. Mutta silti 10 pistettä ja syvä kumarrus jälkimmäiselle lääkärille. Saatan avata suuni hänelle toistekkin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kerkesin siinä hiihtää kolme reilun parikymppistä lenkkiä kun iski uusi flunssa. Tällä kertaa kuumeen kanssa. Neljäntenä sairastelupäivänä varasin ajan työterveyshuoltoon ja tuomisina flunssan lisäksi oli poskiontelo- ja korvatulehdus sekä 10 pv. antibioottikuuri.
Ei hyvää päivää.

Nyt mie oon koputellut puuta, ehkä turhaan. Takana kuusi reeniä joista kahdella viimeisellä on juoksun aikana vasen kantapää kipeytynyt. Mielestäni kantapäässä on myös patti, jota en muista leikkauksen jälkeen nähneeni.

Minä en nyt oikeasti tiedä mitä tuon kanssa tekisi. Pitkä on prosessi jos uudestaan leikkaukseen mielisi. Enkä kyllä tiedä haluanko edes, sen verran rankka kokemus oli ensimmäinenkin kerta.
Saattaa olla myös käytön puutetta kun talvehtiminen on mennyt huonosti.

Enää en ole varma kesän puolikkaastakaan!

Peräpukamia odotellessa...

torstai 21. tammikuuta 2016

Se on ilimoja pielly...

Tie jaloimpiin asioihin ei käy helpointa kautta...
Minusta olisi tullut hyvä hiihtäjä, mutta aina oli joku myöhempään lähtenyt huutamassa latua!
Hiihdä siellä hangessa sitten kovaa...

Haasteita riittää joka päivälle. Onneksi niistä osa on hallittavissa omassa päässään.
Tuosta hangessa hiihtämisestä en ole päässyt yli, enkä pääse,  mutta viime aikoina arktisen ilmamassan vyöryessä eteläisen suomenkin yli, tuli mieleen pakkaset, josta taas Astma.
Pakkasta pystyy hallitsemaan päässään asenteellaan, vaudillaan ja pukeutumisellaan.
Astmaa taas pääosin lääkkeillä...

Tässä vaiheessa sallinette pienen tarinan ja hyppäyksen ajassa taaksepäin, ja vaikkette sallisikaan niin kerron silti. Elettiin vuotta 1970. Olin 6 -vuotias ja minulla todettiin Astma. Muistan äitini joskus kertoneen, että oli ihmetellyt lääkäreille miksi poika mm. kauppareissuilla laahustaa perässä, voimattomana ja henkeä haukkoen. Lääkärit olivat vain todenneet äidin olevan turhaan huolissaan esikoisestaan.
Vanhempien turha huoli muuttui suorastaan hädäksi hypittyäni serkkujeni kanssa heidän maatilallaan heinäladon orsilta heinäkasaan ja imettyäni pölyä niin että sain keuhkoputket tukkoon ja ilmarinnan. Seuraavana aamuna terveyskeskuksen kautta tajuttomana Lastenklinikalle viime minuuteilla.
Siellä vierähti kaksi viikkoa, josta ensimmäistä en muista ollenkaan. Jonkinlaisessa happilaitteessa olin ollut. Mutta henkiin jäin!
Tuolla reissulla sitten diaknosoitiin Astma ja pari allergiaa... Teen joskus erillisen liitteen niistä.
Allergiaan aloitettin silloin "uutena juttuna" siedätyshoito. Hoidon nimi oli Hyposensibilisaatiohoito. (en tiedä miksi tuollainen sanahirviö on säilynyt muistissa yli 40v.) Hoidossa lisätään tai altistetaan potilas vähitellen kasvaville allergiamäärille. Minun kohdaalla tämä tarkoitti sitä että olin neljä vuotta terveydenhoitajien neulatyynynä. Kerran viikossa laitettiin 1-4 ruutallista mömmöjä olkavarsiin ja pakaroihin. Kaiketi siitä jotain hyötyä on ollut kun tänne asti on niiden kanssa jotenkin pärjäillyt.
Milloin paremmin, milloin huonommin, mutta pärjäillyt.
Pölyt (siite, eläin, huone, home) ja muutamat ruoka-aineet ovat säädelleet elämän rytmiä niin urheiltaessa kuin kaikessa muussakin. Kyläpaikat joissa on ollut eläimiä ovat olleet vähissä.
Ei puhettakaan että olisin mennyt ruokkimaan hevosia tai silittelemään koiria...
Tai sitten kun meni, sai silmänsä umpeen ja kehkoputket tukkoon.
Siitepölyaikaan lenkki joko onnistuu, tai sitten ei. Laiskana siivoojana huonpölyyn on ollut kestosiedätyshoito päällä, ja hyvin on toiminut.

Astma haittasi lapsena enemmän kuin vanhemmalla iällä. Senkin kanssa on vuosien saatossa oppinut elämään ja tuntemaan rajansa. Urheilun harrastaminen ja keuhkojen vahvistaminen lienee lääkeiden ohella isoin juttu astman kanssa pärjäämisessä. Kovalla pakkasella olleet hiihtokisat tiesi etukäteen hävityksi. No olisin hävinnyt muutenkin...
Lääkkeet on muuttuneet vuosien aikana paljonkin. -70 luvulla popsin lähinnä tabletteja jotka nosti voimakkaasti sykettä, voimakkaammin kuin nykyiset inhalaattorit, joita niitäkin on vuosien aikana useampaa testattu. Nykyinen lääkitys tuntuu olevan aika tasapainossa ja helposti säädeltävissä tilanteen ja tarpeen mukaan.

No sitten tämän päivän haasteisiin, eli Astmaan ja pakkasiin. Nyt kun tuohon juoksemiseen on saanut pienen niskalenkin aikaiseksi, on ensimmäisenä haastena ollut penikkatauti. Sen kanssa on joutunut tasapainoilemaan ja nauttimaan juoksusta pieninä annoksina, mutta silti tunnutaan menevän niin sanotus rajoilla. Nyt sitten uuden lisä haasteen on tehnyt pakkasherra kun elohopea ei juuri ala-asennosta nouse. Ihan kireimpiin lukemiin en ole tohtinut lähteä astmaa ärsyttämään, mutta jotenkin tuntuu osuvan kovin pakkaspäivä juuri suunniteltuun juoksulenkkiin. Ei siihen työpäivään.
Joku salaliitto mun juoksemista vastaan.
Kokonaisuuten olen kuitenkin pärjännyt nämä pakkaset hyvin astman kanssa, jonkun verran lisälääkitystä on tarvinnut, mutta liekö dementia vai mikä kun ei muista näin hyvin pakkasilla pärjänneen...
Toki lenkin aloittaa ehkä varovaisemmin ja enemmän kokeilemalla kuin nuorempana.

Juokseminen menee eteenpäin pienin askelin. Jonkin verran korvaavana olen käynyt hiihtämässä. Lunta kun ei tarpeeksi ole kuin tykkipaanalla, en ole kuljetusteknisistä syistä alvariinsa siellä rampannut.
Vasen kantapää muistuttaa silloin tällöin, oikea ei juuri koskaan. Jos penikoiden kanssa menee näinkin hyvin niin ehkäpä tässä voi pikkuhiljaa ruveta haaveilemaan kesäkuun puolimaratoonista.
Jos vaikka laittais tavoitteksi puolikkaan läpi pääsemisen ens kesälle

maanantai 30. marraskuuta 2015

Olisikohan pieni läpimurto juoksemiseen…

Tänä marraskuun viimeisenä päivänä jolloin myrskytuuli piiskaa pariasteista vettä vaakasuoraan, yrittämättäkään tulla maahan saakka, on hyvä päivittää blogia kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen. Viime yö meni töissä, aamulla muutama tunti levotonta nukkumista, ylösnoustessa hirmu päänsärky.
Ensi vilkaisu sälekaihtimien välistä ei lohduttanut, hetken mietin onko kaihtimet vinossa vai lipputanko 45 asteen kulmassa… Kaihtimet oli suorassa!

Näillä lähtökohdilla tänään en juokse, joten kirjoitellaan.
Syyskuussa jäätiin siihen että homma etenee, mutta hitaasti.  Juoksemista ei niin paljoa pystynyt harrastamaan kuin haluaisi ja toipumisen hitaus raastoi hermoja.

Lokakuun aikana tein useamman 2-3h sauvakävelylenkin sekä lyhensin juoksulenkkien pituuksia.
Sauvakävellen matkat olivat 14-16 km mittaisia ja juosten 4-5 km. Tämä tuntui sopivan myös kantapäille.
Ja kun tuntuma alkoi olla kokoajan parempi, päätin ryhtyä niinkin huimaan tavoitteelliseen tapahtumaan kuin marrasputki. Annoin tosin itselleni vapauden tehdä putken hieman muutetulla sovellutuksella, eli sauvakävelyn hyväksyn ”juoksulenkiksi” siltä varalta että joka päivä ei jalat juoksemista kestäisi.

Kuten arvata saattaa, ei putki koko kuukautta kestänyt. Jos olisi kestänyt, olisin tänään tehnyt lenkin vaikka Pekka Pouta olisi ennustanut satavia puukkoja tai jääpuikkoja.
Mutta viisitoista treenikertaa se kesti, mitä en pidä huonona saavutuksena. Ensimmäiset 4-5 päivää meni hyvin.
Oikein ihmettelin miten missään ei tunnu kipuja ja juokseminenkin tuntui helpolta. Reilun viikon kohdalla alkoivat ensimmäiset vaikeudet. Ei kantapäissä, vaan penikoissa jotka kipeytyivät 8km lenkin jälkeen. Muutama haasteellinen päivä tehtiin lyhyttä lenkkiä hiljalleen, jonka jälkeen taas helpotti hetkeksi.
9. päivä ja juokseminen oli muuttanut minuun. Hurmiossa availin vähän keuhkoja lyhyemmällä, mutta vauhdikkaammalla lenkillä. Se oli virhe, sillä penikkakivut palasi entistä pahempana. 
Lenkit 10-15. pv. oli vaikeita, joka lenkin jälkeen olin varma että huomenna ei kykene ollenkaan juoksemaan. Uuden päivän koittaessa marrasputken jatkaminen tuntui kuitenkin suuremmalta asialta kuin penikoiden parantaminen ja näin ollen ihmiskoe jatkui.
14. päivä juoksin aamulla yövuorosta kotiin, mutkan kautta tietenkin.  Kilometri ennen kotia alkoi oikeassa sääressä tuntua vihlovaa kipua, niin vihlovaa että tuntui jopa askel pettävän alta. Muutama kävelyaskeleen jälkeen uusi kokeilu juosten, mutta ei, ei kestä.
Järki käteen … Kävellen kotiin, suihkun kautta nukkumaan.

Ja marrasputki oli siinä. Herättyäni päätin ettei minun ole pakko todistaa kenellekään yhtään mitään, vähiten itselleni. En ehkä pystynyt marrasputkeen, mutta puolikkaaseen pystyin. Tässä vaiheessa siitäkin voin olla ylpeä. Tiedän ajatuksen olleen ”tyhmän” jo syntyessään, mutta pitihän se kokeilla. Päätös keskeytyksestä oli ehdottomasti oikea ja varmaan viime hetkellä tehty ajatellen penikoiden kuntoutusta.
Totta kai olen luonnollisesti myös hieman pettynyt, olihan siinä kuitenkin tavoite ja joka ei toteutunut,
mutta olen myös äärettömän tyytyväinen onnistuneeseen 14 päivän ja 15 harjoituksen putkeen.
Se kertoi myös ennen kaikkea kantapäiden toipumisesta ja siitä että rauhallisesti tästä edettäessä näistä palikoista voi tulla vielä jonkinlaiset juoksujalat. Mutta kertoi myös sen ettei kunto riitä jokapäiväistä reeniä, tai siitä ei kerkiä palautumaan ennen seuraavaa. Penikkakipujen ilmaantuminen taas on hyvinkin luonnollinen ylipainoiselle noin paljon harjoitusmäärää kerralla nostavalle. Siitä en ole huolissani, kunhan vain jatkossa malttaa mielensä ja antaa aikaa palautumiselle.
Marraskuun loppu meni vähän niiden ehdoilla mutta kaikki loput viisi harjoitusta tein ilman kipuja.
Koko kuukauden saldo kuitenkin 20 harjoitusta ja 131km. Se on enemmän kuin yhtenäkään viimeisen 22 kuukauden aikana.
Ehkäpä positiivisin asia on kantapäiden kestäminen, tai vähäinen kipuilu. En voi sanoa niiden oireettomien olleen, mutta ne tuntemukset mitä vaikka syyskuussa juoksusta aiheutui, on ollut poissa.
Uskoisin tähän syynä olleen juoksulenkkien lyhentäminen, toisaalta vastaavasti sauvakävelylenkit tein pidempänä, mutta ilmeisesti kantapäitä vähemmän kuormittavana. Tällä on saanut myös lisättyä kertoja.
Myös aika tekee tehtävänsä, leikkauksesta on kuitenkin jo 14 kuukautta.

Tällä tiellä jatketaan, toivottavasti. Haasteita riittää ja ei vähiten pääkopan kurissa pitämisessä.
Ei ole kerta eikä kaksi kun on mopo karannut käsistä ja kaikki pyhät lupaukset harjoitusten aisoissa pitämisestä on lentänyt romukoppaan kun ”ajamisen ilo” juoksuun on löytynyt.
Eikä siinä mitään jos ihan pikkasen keulii, kunhan pitkä ja kovavauhtinen ei osu samaan lenkkiin…

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Vuosipäivä nro: 1

Aika menee ihan älyttömän nopeasti, tänään tulee kuluneeksi vuosi kantapäiden leikkauksesta.
En kerro tässä ihan koko vuosikertomusta, ne ovat luettavissa aiemmista teksteistä, mutta mikäli sallitte - ja vaikka ette sallisikaan – niin kerron ”synttärin” kunniaksi muutaman nyt pinnassa olevan ajatuksen, jotka on hyvä saada itsellekin muistiin..

Paljon on vuoden aikana tapahtunut, mutta kunnollisia juoksujalkoja näistä ei ole tullut.
Onhan toki niitä pieniä valonpilkahduksia ollut jolloin toivon kipinä on nostanut päätään,
mutta sitten myös niitä hetkiä jolloin juoksemisesta ei kerta kaikkiaan ole tullut mitään.
Mitään suurta harjoituksellista ajatusta tai peräti ohjelmaa en ole pysty noudattamaan montaa
päivää, ne ovat kariutuneet kipuihin ja särkyihin.
Mutta jos ja kun on malttanut pitää lenkit 4-5 km mittaisina, juossut hitaalla vauhdilla eikä ole hakeutunut mäkisiin maastoihin, on viikossa saattanut onnistua useampikin lenkki.
Mutta mikä siinä on, että muutaman hyvän kivuttoman lenkin jälkeen tarvitsee kokeilla rajoja
joko turhan kovalla vauhdilla tai liian pitkällä lenkillä? Niistä seurauksena on monesti on
kylmähoito ja parin päivän ylimääräinen pakkolepo.

Vasen kantapää on se joka hommaa jarruttaa. Oli muistini mukaan huonompi jo ennen
leikkaustakin, eikä haava meinannut umpeutua leikkauksen jälkeenkään. Nyt lenkillä vasen
saattaa alkaa kipuilemaan jo muutaman sadan metrin juoksun jälkeen, ei yleensä niin että
lenkki pitäisi keskeyttää, mutta käy ikään kuin muistuttamassa olemassa olostaan.
Tällöin yleensä lenkin mitta on jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi.
Vasen myös särkee lenkin jälkeen useimmin sekä tarvitsee kylmähoitoa, mitä oikea ei tee.
Oikeassa kantapäässä tuntemukset saattaa alkaa vasta kilometrejä myöhemmin, jos ollenkaan,
eikä sen kestävyyttä ole päässyt oikeastaan testaamaankaan vasemman ottaessa suuremman
roolin.Toki on myönnettävä ettei juoksukuntokaan häävi ole.  Huono kunto yhdessä ylipainon
kanssa vaikuttaa muutenkin mm. jalkojen jaksamiseen suuresti, miksei siis kantapäihinkin.

Maaliskuussa lopputarkastuksessa ortopedi totesi jalan kuntoutuneen hyvin. Minun mielestä ei,
mutta meidän kriteerit olivat erilaiset.
Hänen päätelmät ovat tietysti niitä jotka normaali- ja työelämässä riittää.
Minä katson enemmän urheilusuoritusten valossa. Tai minulle normaalielämään kuuluu
juokseminen, hiihtäminen, pelaaminen ja muu urheileminen.
Olenko sitten normaali vai epänormaali?
”Normaalielämässä” kantapäät unohtuvat, niin töissä kuin kotosalla. Kaikkia kenkiä voin käyttää, työmatkat voin tehdä kävellen, tai pyörällä. 
Ovat siis parantuneet niin että eivät muistuta olemassaolostaan.
Paitsi, jos on tehnyt liian kovan tai pitkän lenkin. Silloin kantapäiden arkuus saattaa jonkin verran haitata. Toisin sanoen ne eivät vielä olekkaan kunnossa.
Muistan ortopedin kertoneen myös pidempiaikaisista toipumisista, siis vuoden ja ylikin kestäneistä.
Eikä tainnut missään vaiheessa satavarmana pitää että näistä vielä juoksujalkoja tulisi.

Siksi tässä on vähän kahden vaiheilla miten asiassa etenisi.
Lähtisikö kyselemään mitä on pielessä, ja jos jotain on pielessä niin olisiko jotain tehtävissä.
Jotenkin on sellainen tunne että jatkohoito olisi uusi leikkaus jossain vaiheessa.
Olisinko siihen valmis? Takaisiko se juoksuun kykenemisen? Olisiko se sen arvoista?
Ellei varmuutta näihin saa, en usko leikkaukseen enää suostuvan.
Sen verran nämä leikkaukset ovat raastaneet.
Olisiko vaihtoehtona sitten jatkaa sitkeästi lenkkeilyä kantapäiden ehdoilla.
Tilanne on kuitenkin parempi kuin esim. keväällä. Lenkkien pituudet on kasvaneet, ehkä vauhditkin.
Ei paljoa, mutta kuitenkin. Tällä menolla voisi saada vuodenvaihteeseen mennessä normilenkin
pituudeksi liki kympin, ja jotain pitkistä voisi kokeilla. Sitten oltaisiinkin jo lähellä ihanne tilannetta.
Kaksi tai kolme 8-12 km lenkkiä ja lisäksi yksi pidempi…
Näitä pohdin jo keväällä, syksyllä juostaan sellasia ja sellasia lenkkejä, no ei juosta!

Vaakakupissa painaa myös haave ehjästä maratonista. Viime syksynä olin varma että juoksen vuoden päästä maratonin. No nyt sitten ei puhettakaan että pystyisin. En edes puolikkaalle!

Viime aikoina olen jotenkin asennoitunut luovutus kannalle.
Onko minun vielä se maratooni juostava?
Mikä pakko minun se on juosta? Mitäs jos jalat kestäisi muuten, mutta marareenillä saan ne taas solmuun? Onko varmaa että saan vielä ikäloppuna elämäni juoksun maratoonilla? Tekeekö se minusta paremman ihmisen?  En nyt edes muista kaikkia pohtimiani jutskia!
Mutta olenko jo luovuttanut kun pohdin näitä?

Lueskelin eilen aiempia kirjoituksiani. Jäin pohtimaan kohtaa jossa kaipasin lenkille metsään ja luontoon! Tuohon pystyn nyt, eli sen olen saanut takaisin. En ehkä pysty ”raastoon” vielä, jos koskaan pystynkään, mutta siitä tunteesta saan nauttia ilman sen suurempia tavoitteita.
Jos nyt kuitenkin vaan juoksentelisi niin kuin hyvältä tuntuu ja asettelisi tavoitteet sen jälkeen kun jalat rupeaa kestämään.