Kasvaimesta...

Onpa ollut viimeiset viikot yhtä vuoristorataa ja tunteiden sekamelskaa.
Aivolisäkekasvain teoria kaatui hyviin hormooniarvoihin verikoiden tulosten valmistuessa.
Kuvia katsottiin uudelleen ja havaittiin kasvaimen jonkinlaista leviämistä poskionteloiden suuntaan.
Tässä vaiheessa annettiin myös ymmärtää että kysessä saattaa olla myös pahanlaatuinen kasvain,
eli jonkinlainen syöpä. Siinä tuli muutama kierros hermostuneena käveltyä vailla minkäänlaista päämäärää, eikä yhtään julkaisukelpoista ajatusta jäänyt mieleen. Vatsassa kiersi ja näkökenttä supistui. Tuskin osasin kysyä yhtään järkevää tai tarkentavaa kysymystä. Tai jos kysyin, ei ne ainakaan muistiin jäänyt. Tiputtiin jälleen lähtötasolle, ellei jopa alemmaksi.
Verikokeita otettiin lisää heti seuraavana päivänä ja pelonsekaisesti odottelin aikaa koepalan ottoon, jonka kerrottiin olevan seuraavana ohjelmassa.
Menihän siinä sitten viikko sumussa. Lisukkeena raskaaseen aikaan puolitin ennestään lyhyet
yöunet. Ei vaan uni tullut simmuun. Sitä että ruoka ei maistunut en pitänyt huonona asiana.

Ja sitten tuli puhelu lääkäriltä. Koepalaa ei oteta. Verikoissa ei viitteitä pahanlaatuisuudesta.
Samaan johtopäätökseen olivat tulleet spesialistit sellameetingissä, jossa arvovaltainen erikoislääkäreiden joukko käy läpi kuvat ja muut faktat.

Ai hemmetti miten hyvä uutinen. Ihan parasta tässä tilanteessa.
Kasvainhan siellä tottakai edelleen on, ja arvioiden mukaan on saattanut olla jo kauan,
pahimmillaan jo vuosia, mutta olkoon nyt sitten kunhan ei ole pahanlaatuinen.
Suuren kokonsa takia se leikataan.
Aikataulu on auki ja tuskin kiirehtivät jollei kasvain tämän enempää rupea elämää häiritsemään.
Hoito siirtyy Töölöön neurokirurgianpoliklinikalle jonne odotan aikaa neurokirurgille.
Ymmärsin hänen kanssaan käytävän keskustelun tuloksena päätettävän leikkausajankohdan.
Leikkaus kestänee useamman tunnin jonka jälkeen vuorokausi tehohoidossa ja viikon verran sairaalassa toipumista.

Palataan niihin sitten kun on ajankohtaisempaa.

Laiskaksi haukkuvat vaikka mitään en ole tehnyt.

Edellisestä kirjoittelusta on kulunut niin kauan aikaa että päätin muokata ensimmäiseksi blogin nimeä.Uusi nimi kuvastanee ensinnäkin tuntemusta miten nykyään kaikki asiat joutuu vääntämään kulmat kurtussa ja irvistys naamalla, mutta toisaalta myös halu laajentaa aihealueita koskemaan sitä mitä mieleen milloinkin juolahtaa.
Ehkä kieli poskella vailla järjen hiventä, eli just omana itsenäni.
Samalla haluan kunnioittaa Tossuttajat juoksuryhmää, josta aiempi nimi juontui, pyhittämällä nimen kokonaan juoksuryhmälle. Oma panokseni ryhmälle on viime vuosina ollut vähäinen ja osallistumiseni Tossuttajien tapahtumiin nollassa, joten vähäinen lyllerrykseni juoksurintamalla saa vain häpeällisiä piirteitä joita en halua arvostamaani ryhmään liitettävän.
Päätin siis aloittaa ikään kuin alusta, tai siirtyä eteenpäin, tai jotain.

Tämä kirjoitus ei tule olemaan aikaisempiin teksteihin poikkeava muutoin kuin uusien sairauskertomusten osalta. Yritän jatkossa parantaa tasoa ja käsitellä ne sivulauseessa.

Marraskuussa -16 alkaneen flunssan jälkeen en ole saanut montaakaan ehjää viikkoa lenkkeiltyä.
Jollei ole ollut jotain pientä tautia, on väsymys, aloitekyvyn ja motivaation puute hallinnut miestä.
Sen motivaation puutteen on kokenut myös tämä blogi.
Olen moneen otteeseen itsekseni ihmetellyt mihin innokkuus on kadonnut. Tämä koskee kaikkia elämän alueen tehtäviä, ei pelkästään urheilua. Totuuden nimissä asiasta on kyllä vaimo maininnut useammin kuin minä itsekseni ihmetellyt. Päivät vaan kuluvat saamatta itsestään mitään irti. Yhdeksi syyksi olen arvellut vähäisen nukkumisen, sekin kun on nykyään lyhyttä ja pätkittäistä. Saattaahan yli 30-vuotisella yövuoro historiallakin olla oma osuutensa unirytmiin.
Samalla on tietysti kunto romahtanut pohjamutaan ja olenpa onnistunut hankkimaan muutaman lisäkilon vyötäröllekin. Eli syvemmällä suossa ollaan koko ajan.
Vuodenvaihteessa ei saatu kiinni mitään sydänkohtausta, rasitus ekg:ssä ei viitteitä sepelvaltimotaudista. Eli kaikki siellä puolella ”kunnossa”. Todennäköisesti tuntemukset johtui tressistä, jouluruokaakin tarjottiin syyksi sekä muutamaa muuta pikkujuttua.
Mene ja tiedä, mutta lupa kaikenlaiseen liikunnan harrastamiseen myönnettiin.
Ei olis tarvinnut muuta kuin laittaa tossua toisen eteen…

Huhtikuussa tuli kuvioon mukaan nukkuessa aamuyöstä alkavat päänsäryt. Ketuttihan se vaikka tuskin muutenkaan olisin paljoa enempää nukkunut. Toukokuussa kävin työterveyslääkärille asiaa esittelemässä ensimmäisen kerran, johon määräsi särkylääkettä. Kesäkuussa sitten asiaa lähdettiin viemään neurologin arvioitavaksi kun lisukkeeksi tuli huimausta. Neurologian erikoislääkäri ehdotti pään magneettikuvausta, johon pääsin heinäkuun 20.
Löydöksenä kuvauksesta oli aivolisäkkeen kasvain. Kokokin ihan mukavan kokoinen 4,0 x 3,5 x 3,0.
Sen jälkeen on otettu tietokonekuvaa ja useampi putkilo verta. Myös Endokrinologin vastaanotolla olen ehtinyt käymään. Hänen kanssaan  kävimme läpi kasvaimen hoitomuodot, minun oireet ja muut asiaan liittyvät keskustelut. Aika paljon levollisimmin mielin siitä palaverista lähti kuin olin kuvitellut.
Osa testituloksista on toki vielä saamatta, joten jatko on vielä siltä osin auki. Lähtökohtaisesti minun tapauksessani hoitomuotona on lääkehoito, mutta kasvaimen koko saattaa viedä tämän polun leikkauspöydälle. Se selvinnee kunhan kaikki tulokset saapuvat ja valamiehistö kokoontuu.

Eli laiskuudelle löytyi syy ja sille diagnoosi. Aivolisäke välittää montaa eri hormonia. Kasvain lisää tai estää usean hormonien tuotantoa. Nyt sitten joku entsyymi, tai sen puute aiheuttaa mulle laiskuutta, aikaansaamattomuutta, väsymystä ja yleistä fyysisen suorituskyvyn laskua. Toki aiheuttaa montaa muutakin oiretta, mutta noi oli vaan helppo poimia listasta kun laiskuudesta kerran oli kyse.
Painonnousu taas on luonnollinen seuraus vähentyneestä aktiivisuudesta ja lenkkeilemättömyydestä. 

Mitenkä tästä jatketaan? Vähän tuo on vielä auki.  Kaikkien testitulosten valmistuttua selviää kasvaimen aiheuttamat vaikutukset hormonitoimintaan. Niiden, sekä kuvantamisesta saaduilla tiedoilla sitten kokoontuu tämä valamiehistö, johon kuuluu iso joukko alan asiantuntijoita, päättämään lääkehoidon, leikkauksen ja sädehoidon väliltä.
Toki tuomiona saattaa olla kaksi tai jopa kaikki hoitomuodot..
Ulkoilua on pakko lisätä, sillä jo yleisen käsityksen mukaan sillä on hyviä vaikutuksia terveydentilalle, joten pakkohan tässä on ottaa itseään niskasta kiinni ja vietävä vaikka puoli väkisin kaveri useammin liikkumaan. Tiedä vaikka sillä keinolla saisi sivutuotteena muutaman minuutin nukkuma-aikaa lisää ja tuskin siitä haittaa painonhallintaankaan on.

Kuukausia olen tiennyt ettei kaikki asiat ole niin kuin pitäisi. Olo on toisaalta helpottunut kun jotain konkreettista on löytynyt, toisaalta taas jännittynyt kun edelleen ollaan odottavalla kannalla kuvioiden ollessa auki. Eikä tuo diagnoosikaan riemusta hyppimään saanut.
Eiköhän se taas tästä iloksi muutu.