tiistai 19. syyskuuta 2017

Leikkausta odotellessa.

Kävimpä sitten Töölöössä näyttämässä päätäni. Sisäpuolen nuo olivatkin jo megneettikuvista nähneet, joten nyt riitti ihan pärstäkertoimen näkeminen. Kai nuo halusivat tarkastaa voiko
olemassa olevia aukkoja hyödyntää kasvaimen poistossa. Ilmeisesti pystyy.
Neurokirurgin kanssa puitiin tapahtumaketju läpi oireineen, löydöksineen sekä myös hoidon suunnitelmineen. Ja suunnitelmahan on leikkaus.
Kasvain luokitellaan aivolisäkkeen kasvaimeksi, vaikka sen ei verikokeissa todettu suuresti hormoonitoimintoihin vaikuttaneenkaan. Mutta siinä se aivolisäkkeen ympärillä möllöttää.
Itse neurokirurgista jäi erittäin positiivinen kuva. Käytiin läpi ne tiedot mitä kasvaimesta on tällä hetkellä saatavilla, kasvusuunnat ja riskitekijät yms. Juteltiin leikkauksesta, toipumisesta ja ennenkaikkea hän jaksoi vastailla ehkä tyhmiinkin kysymyksiin rauhallisesti ja ymmärrettävästi.
Vaikka kasvaimen "laatua" ei varmaksi pysty sanomaan ennen patologista lausuntoa, on kasvain hyvin todennäköisesti hyvänlaatuinen.
Leikkaus tehdään nenän kautta vaikka kasvain on kookas. Tämä lienee turvallisin lähestymissuunta.
Saatan siis näyttää possulta suurine sieraimineni operaation jälkeen.
Leikkauksen jälkeen ollaan päivä tai kaksi tehohoidossa, jonka jälkeen osastolla joitain vuorokausia.
Ehkä viikonkin. Jatkohoidot sitten riippuu mitä sieltä löytyy, paljonko saadaan pois ja mihin hormoonitoimintaan leikkaus ja paineen poistuminen aivolisääkkeestä vaikuttaa.

Leikkausjonossa ollaan taas. Ehkä tässä tapauksessa kuitenkin on positiivista etten ole
kiireellisessä jonossa, vaan operaatio tehtäneen noin kahden kuukauden päästä.
Oletuksena marras-joulukuun vaihde. Toivottavasti ainakin tämän vuoden puolella.
Siis mikäli mitään odottamatonta oireiden pahenemista ei tapahdu.

Heinäkuussa alkanut projekti on ollut ajoittain raskasta epätietoisuuden sumussa kulkemista. Ajoittain "poissa olevana" ja tunnetusti lyhytpinnaisena on sijaiskärsijäksi joutunut ensisijaisesti perhe, mutta myös kaverit sekä työyhteisö. Pahoittelut heille pahan olon purkamisesta.
Arvostan suuresti saamaani tukea niin ymmärryksen, keskusteluiden kuin muunkin avun tiimoilta.
Tuskin osaan ja pystyn osoittamaan kiitollisuutta tarpeeksi.

Urheilu, tai no kuntoilu, on ollut toissijaista oikeastaan keväästä asti. Juokseminen sattuu päähän
ja aiheuttaa päänsärkyä. Sauvakävely on ollut oikeastaan ainut ulkoilumuoto.
Nukkuminen on ollut huonoa, ajoittain vain 2-3 tunnin yöunilla ei ole jaksanut innostua oikeastaan mistään. Toki oireisiin liittyy aloitekyvyttömyyttä, eli laskuutta jota väsymys ei ainakaan paranna. Palautuminen kaikesta tuntuu kestävän päiviä. Niin lenkeistä kuin esim. yövuoroista.

Kortit on jaettu, näillä pelataan...



torstai 24. elokuuta 2017

Kasvaimesta...

Onpa ollut viimeiset viikot yhtä vuoristorataa ja tunteiden sekamelskaa.
Aivolisäkekasvain teoria kaatui hyviin hormooniarvoihin verikoiden tulosten valmistuessa.
Kuvia katsottiin uudelleen ja havaittiin kasvaimen jonkinlaista leviämistä poskionteloiden suuntaan.
Tässä vaiheessa annettiin myös ymmärtää että kysessä saattaa olla myös pahanlaatuinen kasvain,
eli jonkinlainen syöpä. Siinä tuli muutama kierros hermostuneena käveltyä vailla minkäänlaista päämäärää, eikä yhtään julkaisukelpoista ajatusta jäänyt mieleen. Vatsassa kiersi ja näkökenttä supistui. Tuskin osasin kysyä yhtään järkevää tai tarkentavaa kysymystä. Tai jos kysyin, ei ne ainakaan muistiin jäänyt. Tiputtiin jälleen lähtötasolle, ellei jopa alemmaksi.
Verikokeita otettiin lisää heti seuraavana päivänä ja pelonsekaisesti odottelin aikaa koepalan ottoon, jonka kerrottiin olevan seuraavana ohjelmassa.
Menihän siinä sitten viikko sumussa. Lisukkeena raskaaseen aikaan puolitin ennestään lyhyet
yöunet. Ei vaan uni tullut simmuun. Sitä että ruoka ei maistunut en pitänyt huonona asiana.

Ja sitten tuli puhelu lääkäriltä. Koepalaa ei oteta. Verikoissa ei viitteitä pahanlaatuisuudesta.
Samaan johtopäätökseen olivat tulleet spesialistit sellameetingissä, jossa arvovaltainen erikoislääkäreiden joukko käy läpi kuvat ja muut faktat.

Ai hemmetti miten hyvä uutinen. Ihan parasta tässä tilanteessa.
Kasvainhan siellä tottakai edelleen on, ja arvioiden mukaan on saattanut olla jo kauan,
pahimmillaan jo vuosia, mutta olkoon nyt sitten kunhan ei ole pahanlaatuinen.
Suuren kokonsa takia se leikataan.
Aikataulu on auki ja tuskin kiirehtivät jollei kasvain tämän enempää rupea elämää häiritsemään.
Hoito siirtyy Töölöön neurokirurgianpoliklinikalle jonne odotan aikaa neurokirurgille.
Ymmärsin hänen kanssaan käytävän keskustelun tuloksena päätettävän leikkausajankohdan.
Leikkaus kestänee useamman tunnin jonka jälkeen vuorokausi tehohoidossa ja viikon verran sairaalassa toipumista.

Palataan niihin sitten kun on ajankohtaisempaa.

tiistai 8. elokuuta 2017

Laiskaksi haukkuvat vaikka mitään en ole tehnyt.

Edellisestä kirjoittelusta on kulunut niin kauan aikaa että päätin muokata ensimmäiseksi blogin nimeä.Uusi nimi kuvastanee ensinnäkin tuntemusta miten nykyään kaikki asiat joutuu vääntämään kulmat kurtussa ja irvistys naamalla, mutta toisaalta myös halu laajentaa aihealueita koskemaan sitä mitä mieleen milloinkin juolahtaa.
Ehkä kieli poskella vailla järjen hiventä, eli just omana itsenäni.
Samalla haluan kunnioittaa Tossuttajat juoksuryhmää, josta aiempi nimi juontui, pyhittämällä nimen kokonaan juoksuryhmälle. Oma panokseni ryhmälle on viime vuosina ollut vähäinen ja osallistumiseni Tossuttajien tapahtumiin nollassa, joten vähäinen lyllerrykseni juoksurintamalla saa vain häpeällisiä piirteitä joita en halua arvostamaani ryhmään liitettävän.
Päätin siis aloittaa ikään kuin alusta, tai siirtyä eteenpäin, tai jotain.

Tämä kirjoitus ei tule olemaan aikaisempiin teksteihin poikkeava muutoin kuin uusien sairauskertomusten osalta. Yritän jatkossa parantaa tasoa ja käsitellä ne sivulauseessa.

Marraskuussa -16 alkaneen flunssan jälkeen en ole saanut montaakaan ehjää viikkoa lenkkeiltyä.
Jollei ole ollut jotain pientä tautia, on väsymys, aloitekyvyn ja motivaation puute hallinnut miestä.
Sen motivaation puutteen on kokenut myös tämä blogi.
Olen moneen otteeseen itsekseni ihmetellyt mihin innokkuus on kadonnut. Tämä koskee kaikkia elämän alueen tehtäviä, ei pelkästään urheilua. Totuuden nimissä asiasta on kyllä vaimo maininnut useammin kuin minä itsekseni ihmetellyt. Päivät vaan kuluvat saamatta itsestään mitään irti. Yhdeksi syyksi olen arvellut vähäisen nukkumisen, sekin kun on nykyään lyhyttä ja pätkittäistä. Saattaahan yli 30-vuotisella yövuoro historiallakin olla oma osuutensa unirytmiin.
Samalla on tietysti kunto romahtanut pohjamutaan ja olenpa onnistunut hankkimaan muutaman lisäkilon vyötäröllekin. Eli syvemmällä suossa ollaan koko ajan.
Vuodenvaihteessa ei saatu kiinni mitään sydänkohtausta, rasitus ekg:ssä ei viitteitä sepelvaltimotaudista. Eli kaikki siellä puolella ”kunnossa”. Todennäköisesti tuntemukset johtui tressistä, jouluruokaakin tarjottiin syyksi sekä muutamaa muuta pikkujuttua.
Mene ja tiedä, mutta lupa kaikenlaiseen liikunnan harrastamiseen myönnettiin.
Ei olis tarvinnut muuta kuin laittaa tossua toisen eteen…

Huhtikuussa tuli kuvioon mukaan nukkuessa aamuyöstä alkavat päänsäryt. Ketuttihan se vaikka tuskin muutenkaan olisin paljoa enempää nukkunut. Toukokuussa kävin työterveyslääkärille asiaa esittelemässä ensimmäisen kerran, johon määräsi särkylääkettä. Kesäkuussa sitten asiaa lähdettiin viemään neurologin arvioitavaksi kun lisukkeeksi tuli huimausta. Neurologian erikoislääkäri ehdotti pään magneettikuvausta, johon pääsin heinäkuun 20.
Löydöksenä kuvauksesta oli aivolisäkkeen kasvain. Kokokin ihan mukavan kokoinen 4,0 x 3,5 x 3,0.
Sen jälkeen on otettu tietokonekuvaa ja useampi putkilo verta. Myös Endokrinologin vastaanotolla olen ehtinyt käymään. Hänen kanssaan  kävimme läpi kasvaimen hoitomuodot, minun oireet ja muut asiaan liittyvät keskustelut. Aika paljon levollisimmin mielin siitä palaverista lähti kuin olin kuvitellut.
Osa testituloksista on toki vielä saamatta, joten jatko on vielä siltä osin auki. Lähtökohtaisesti minun tapauksessani hoitomuotona on lääkehoito, mutta kasvaimen koko saattaa viedä tämän polun leikkauspöydälle. Se selvinnee kunhan kaikki tulokset saapuvat ja valamiehistö kokoontuu.

Eli laiskuudelle löytyi syy ja sille diagnoosi. Aivolisäke välittää montaa eri hormonia. Kasvain lisää tai estää usean hormonien tuotantoa. Nyt sitten joku entsyymi, tai sen puute aiheuttaa mulle laiskuutta, aikaansaamattomuutta, väsymystä ja yleistä fyysisen suorituskyvyn laskua. Toki aiheuttaa montaa muutakin oiretta, mutta noi oli vaan helppo poimia listasta kun laiskuudesta kerran oli kyse.
Painonnousu taas on luonnollinen seuraus vähentyneestä aktiivisuudesta ja lenkkeilemättömyydestä. 

Mitenkä tästä jatketaan? Vähän tuo on vielä auki.  Kaikkien testitulosten valmistuttua selviää kasvaimen aiheuttamat vaikutukset hormonitoimintaan. Niiden, sekä kuvantamisesta saaduilla tiedoilla sitten kokoontuu tämä valamiehistö, johon kuuluu iso joukko alan asiantuntijoita, päättämään lääkehoidon, leikkauksen ja sädehoidon väliltä.
Toki tuomiona saattaa olla kaksi tai jopa kaikki hoitomuodot..
Ulkoilua on pakko lisätä, sillä jo yleisen käsityksen mukaan sillä on hyviä vaikutuksia terveydentilalle, joten pakkohan tässä on ottaa itseään niskasta kiinni ja vietävä vaikka puoli väkisin kaveri useammin liikkumaan. Tiedä vaikka sillä keinolla saisi sivutuotteena muutaman minuutin nukkuma-aikaa lisää ja tuskin siitä haittaa painonhallintaankaan on.

Kuukausia olen tiennyt ettei kaikki asiat ole niin kuin pitäisi. Olo on toisaalta helpottunut kun jotain konkreettista on löytynyt, toisaalta taas jännittynyt kun edelleen ollaan odottavalla kannalla kuvioiden ollessa auki. Eikä tuo diagnoosikaan riemusta hyppimään saanut.
Eiköhän se taas tästä iloksi muutu.

perjantai 6. tammikuuta 2017

Pari muuttujaa

Sehän on näköjään niin, meikäläisen elämässä, että jos joku asia alkaa tuntua hyvältä, siihen on tuleva muutos. Niinku nyt esimerkiksi se että jos juoksu alkaa kulkemaan, tai edes lenkillä käynti sujumaan. Ei se herkku kauaa kestä. Elo-, syys- ja lokakuussa elin pitkästä aikaa liikkumisen huumassa kun juokseminen alkoi sujumaan. Lenkeillä olosta nautti, sykkeet sai pidettyä jotenkin kurissa ja matkat piteni.
Asiaan vihkiytyneet ja liikuntaan hurahtaneet sen tietävät. Muut haaveilee siitä huumasta...
Tai no, onhan niitäkin jotka saavat nautintoja tekemättä mitään!
Edellisen kirjoituksen tein marraskuun alussa pikku flunssassa. Se pikku flunssa jatkui ainakin pari viikkoa. Se pikku flunssa ei ollut ihan pieni. Se pikku flunssan takiainen tuntui roikkuvan puserossa ikuisuuden.
Pikkuhiljaa koitin jatkaa lenkkeily hommia. Joka lenkin jälkeen totesin ettei tänään ollut mun päivä. Joka lenkin jälkeen totesin palautumisen lenssusta edelleen olevan kesken. Huominenkaan ei ollut mun päivä. Ainoa mitä noin sovinnolla onnistui tekemään oli sauvakävely. Juoksu ja hiihto oli hitokseen raskasta ja jo muutaman kilometrin jälkeen sykkeet huiteli vk-alueella. Päätin antaa aikaa ja tehdä lenkit sitten sauvakävellen, positiivisen kautta "kyllä se sieltä vielä" asenteella.
Sillä se on ennenkin lähtenyt. Niin meni marraskuun loppu ja joulukuu. Vain muutama lenkki.
Eikä lähtenyt.

Uuden vuoden aattona tein lähtöä juoksemaan monta tuntia, ei oikein napannut. Suostuttelin itseni lenkille sauvojen kanssa, siis hissukseen ja kunhan jotain tulee tehtyä. Nyt sai todeta jo ensi metreistä ettei tänäänkään ole minun päivä. Tuntemus muutoin hyvä mutta syke ei käyttäytynyt ollenkaan loogisesti.
Polar näytti 20-30 pykälää liikaa koko ajan. Reilun parin kilometrin kohdalla pienessä mäessä tuli väsy. Tuntuma oli kuin anaerobisen rajoja olisi hätyytellyt. Kävelyvauhtiakin piti pudottaa. syke ehkä 40 raatia normalia korkeampana mitä sen kuuluisi kävellessä olla. Samalla alkoi tuntua puristusta rinnassa, ei missään tapauksessa kipua vaan puristusta, vasemman rintalihaksen ympärillä. Myös vasemmassa kädessä tuntui puristusta, ei kipua. Kuin joku naru olisi mennyt kainalosta kämmeneen ja sitä oli vedetty.

SYDÄRI PERKELE! Täällä metsässä!

Ei hemmetti, ei voi olla. Ei koske mihinkään. Mitä? Mitä? Mitä?
Syke kävellessä 150, hengästyy vaikkei pitäs, ei kipuja... Hirveä määrä kysymyksiä päässä, yksikään niistä ei olisi ollut kirjoitettuna kokonainen lause. Ei mukana puhelinta. Tännekään voi jäädä. Mitä kautta ihmisten ilmoille? Huilaanko hetken? Meneehän tää nyt ohi. Mikä tää on jos ei sydäri? Ei v***u mulle käy tälleen!
No ei muuta kuin tossua toisen eteen ja kotia kohti! Hiljaa tosin, mutta ihan suorinta tietä en malttanut.
Tuntemukset hävis, melkein, syke sen 20 lyöntiä koholla.

Ensin meinasin olla kertomatta kotona, sitten meinasin että olis pitänyt olla kertomatta kotona.
Huolestuneisuuttahan tuo tietysti aiheutti, varsinkin kun oli yövuoroon lähtö.
Onneksi duuniyö meni hyvin, seuraava päiväkin huilatessa. Mieltä tuo tietysti kalvoi ja kovasti mietitytti mitä peliliikkeitä tekis seuravaksi. Odottaisko seuraavaa, hakeutuisko työterveyteen vai suoraan sairaalaan.
Päätös vaatii ehdottomasti hyvän harkinnan ja huomisen viisauden.
Huominen koitti. Työterveyden omalääkärille ei ollut aikoja joten päätin jatkaa harkinta aikaa.
Päivän askareisiin kiinni. Siinä touhutessa ja liikkuessa huomasin portaita noustessa sykkeenkin nousevan ja samalla hengityksen vaikeutuvan, vähän niinkuin metsässä.
Seisoin silmät rummukaisena ostoskeskuksen portaissa. Harkinta aika loppui. Varovasti kotiin ja soitto työterveyteen. Sain omalääkäriltä puhelinajan eli jäin odottamaan hänen soittoaan.
Lyhennetyn version kuultuaan oli tohtorin käsky tulla labran kautta hänen vastaanotolleen hammasharjan kanssa. Sieltä sitten lähete kourassa sairaalan päivystykseen. EKG, verikokeita, keuhkoröntgen ja monen tunnin seuranta piuhat rinnuksissa.
Ei sydänkohtausta, ei keuhkoveritulppaa, ei sydänlihastulehdusta. Mutta jotain on, mitä?
Sepelvaltimot on ilmeisesti seuraavana vuorossa rasitus-ekg:n muodossa.

Nyt kun noita marraskuun flunssan jälkeisiä, jopa viimeisen puolen vuoden aikaisia fiiliksia ja tuntemuksia on pohtinut, ei kovin kaukaa ole haettu jos sanon näiden oireiden olleen jo "hakusessa" pitkään.
Ei vaan osaa "terveenä" yhdistellä tämmöiseen.

Elämä oooon.... Ei kait tässä voi muuta kuin odottaa. Kevyttä liikuntaa suositeltiin Dinit-sumute taskussa.
Jos luoja suo, ja nitrot tehoo tulee jatkokertomus tuomion selvittyä. Samalla saatan avata perintötekijöiden sekä muiden riskitekijöiden vaikutusta. Ehkä myös elämäntaparemontti saa jonkunlaisen roolin.