tiistai 1. marraskuuta 2016

Kaksi vuotta ja rapiat

Synttärit menivät ohi vähän huomaamatta. Näin jälkeenpäin ajatellen sitä olisi pitänyt juhlistaa kunnolla, tai ainakin kirjoittaa blogipäivitys.  Kaksi vuotta on merkittävä ikä esimerkiksi lapsella, joka on oppinut puhumaan, liikkumaan tai vaikka juoksemaan. Siinä iässä kokeillaan rajoja, joka paikkaan mennään juosten, täysillä, kaikkensa antaen.
Jotain samanlaista olen kokenut, ainakin henkisellä tasolla. Yli viisikymppinen ei ihan samaan riehakkuuteen fyysisesti pysty, mutta juoksemaanhan tässä on taas kuitenkin opittu!
On tämä ”juoksemisen uusi kevät” ollut hienoa kokea.

Kilometri määrät ei mitään suuria ole. On kuitenkin parempi kiiruhtaa hitaasti kuin olla telakalla.
Elo- syys- ja nyt lokakuukin meni aika samalla kaavalla. Huonoimmalla viikolla kilometrejä kertyi karvan auki 20 ja parhaimmalla reilu 40. Kuukausi määrät n.120 hyvin maltillisesti nousujohteisena.
Lenkit olen tehnyt pääasiassa, eli noin 85% pk alueella. Muutaman kerran olen urheilukentällä intervalleja käynyt tekemässä ja ehkä kerran viikossa muuten vain tuulettanut keuhkoja hieman vauhdikkaammalla rykäisypätkällä. Palautumisesta olen yrittänyt pitää huolta sekä ”kuunnellut” penikoita, jotka aika ajoin ovat vihoitelleet.
Tarvitsisi varmaan koputtaa puuta… Jalat ovat olleet yllättävän hyvässä kunnossa. Kantapäät muistuttavat itseään lähinnä kovempien ja pidempien lenkkien jälkeen, ei oikeastaan lenkin aikana. Joskus, aika satun- naisesti, on kipuja ilmennyt levon aikana, tai sellaista särkyä, tai vihlontaa, mutta kokonaiskuva on hyvä.
Ainoat harmit ovat olleet siis penikoiden osalta.

Samalla kaavalla meinaan jatkaa marras- ja joulukuussa. Eli maltillisesti pk- nylkytystä, paitsi jos tulee hiihtokelit, silloin saatan osallistua pari kertaa ahkerammin ruumiinkulttuurin hoitamiseen.
Johtuuko huonosta kunnosta, oudoista liikeradoista vai liiallisesta innostuksesta mutta, sitä ei alkuun matalalla sykkeellä pääse millään.

Tätä kirjoittaessa on päällänsä kova lenssu. Kaksi päivää sitten tehdyn parin tunnin lenkuran jälkeen iski aivastusten sarjatuli, ja sen päälle hirmu nuha. Eilen sitten oikein sai mittarilla kuumeen kiinni.
Sairastetaan nyt muutama päivä, on kuulemma pitkäkestoista ja jälkitautiherkkää flunssaa liikkeellä.

lauantai 6. elokuuta 2016

Siitä on hyvä mieli, ettei ole paha mieli.

On ollut kirjoittaminen tauolla. Mielessä kyllä, muttei vaan tuotosta ole saanut aikaiseksi.
Kiitos niille kahdelle jotka ovat kyselleet tekstiä, tai kaiketi lähinnä vointia.
Lämmittäähän se mieltä kun muistetaan.

Reilu neljä kuukautta edellisestä päivityksestä. Tapahtumia on riittänyt, mutta en oikein tiedä onko mitään maata mullistavaa kerrottavaa tai mistä pitäisi avautua, mutta avataan nyt jotain.
Talvihan meni siis alle tavoitteiden ja vasen kantapääkin jatkoi oireilua. Näin jälkeenpäin ajateltuna, patti josta maaliskuussa kerroin aiheutti silloin ehkä enemmän henkistä huolta kuin todellista ongelmaa. Tänä aikana on se pienikin kipuilu vähentynyt merkittävästi, jopa niin ettei aina edes muista lenkilläkään mitä on tullut koettua.
Niin, ja se patti! Myöskään huolta aiheuttanut patti ei ole kasvanut eikä liioin kipua tuottanut.

Keväällä mietin lenkkeilyäni ja siitä aiheuttamiani paineita. Jotenkin tunsin ahdistusta ja huonoa omatuntoa kykenemättömyydestä lenkkeillä, ja tähän tarvitsin muutosta.
(olihan siinä kaikenlaista muutakin huolta)
Päätin antaa itselleni vapauden tehdä lenkkini silloin kun se tuntuu sopivalta, niin aikataulullisesti kuin palautumisen kannalta. Aikatauluihin liittyy ensisijaisesti työ ja perhe. Työpäivät ovat pitkiä ja yövuoroista toipuminen aina vaan hitaampaa.
Päätin myös pitää juoksulenkit lyhyinä ja tehdä pitemmät lenkit sauvojen kanssa, jolloin niihin on luontevaa ottaa kävelypätkiä mukaan. Näillä hain ennen kaikkea kivuttomia harjoituksia niin kantapään, kuin penikoiden osalta. Toisaalta tarkoituksena oli myös pohjalla olevan peruskunnon parantaminen edes peruskuntoharjoittelun aloittamisen mahdollistavaan tasoon. Tähän sauvakävely tuntui sopivan parhaiten.
Päätin myös olla asettamatta mitään kilpailullisia tavoitteita, jonka seurauksena kesäkuun HHM jäi myös väliin. Ehkä olisin läpi selviytynyt, ehkä en, mutta mikään 2.30 aika ei nyt kiinnostanut.

Entisenä tavoitteellisesti urheiluun suhtautuvana, epäilin päätöksessä pysymistä.
Kokemusta ylilyönteihin on. Ylivoimaisesti suurin syy taukoihin tai vammoihin on ollut liiallinen treenaus. Tavalla tai toisella. Joko palautumattomana, väsyneenä tai vaikka penikoiden ollessa ”punaisena”. Siis yhtään lenkkiä en ole tehnyt väkisin, kertaakaan en tehdystä lenkistä ole kokenut huonoa omaatuntoa.
Lähinnä kyse oli niistä ”tekemättömistä” lenkeistä, jotka syystä tai toisesta jäi tekemättä. Jotenkin koin että lenkkien olisi pitänyt jo kulkea ja jalkojen olla kunnossa. Mutta kun ei ollut… Ja sitten kun piti lepoa tuntui jotenkin pettävänsä itseään. Ehkä myös siksi että niin moneen kertaan on tullut kirjoitettua juoksun alkavan sujumaan, tai tullut kerrottua kysyjille että kyllä tämä tästä.
Ehkä itsekin niin on uskonut, mutta kun ei se vaan ole lähtenyt sujumaan. Prkl.
Niistä ei pitäisi ottaa paiseita, varsinkin kun tiedossa on että linnun luut vaan ei kestä sian painoa.
No, tämä nyt on vaan yksinkertaisen miehen tyhmiä ajatuksia.

Huhtikuu ja varsinkin toukokuu meni hyvin tällä matalalla profiililla, ja liekö sillä ollut vaikutuksensa, kun kesä- ja heinäkuussa on tekemiseen tullut selkeästi uutta ”potkua” ja tekemisen iloa. Juoksu on kulkenut huomattavasti paremmin, jopa niin että monen vuoden tauon jälkeen olen käynyt urheilukentällä tekemässä intervalleja. Toki nämä on ollut leikkimielistä kokeilua ja mukavaa vaihtelua mutta myös osoitus eteenpäin menosta ja jalkojen kuntoutumisesta.
Vaikka edelleen noudatan ”vapautta”, niin juhannuksen jälkeen olen sitten ruvennut lipsumaan ja ohjelmoinut lenkkejä niin että viikkoon on tullut vähintään yksi pidempi pk- lenkki, jonkunlainen vauhtia sisältävä lenkki sekä 1-2 peruslenkkiä. Viikosta riippuen olen myös tehnyt voimaharjoituksia, käytännössä omalla painolla, mutta muutaman kerran myös laitteilla.


Yli puolitoista vuotta kesti toipuminen siihen kuntoon että pystyin noin kohtuudella lenkkeilemään.
Oikea taisi olla kyllä jo puolen vuoden kohdalla juoksukunnossa.
Näin jälkikäteen ajateltuna, monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, paremmin, huolellisemmin.
Ainakin enemmän ajatuksella. Kantapäiden ja Akilleksien jumpat jäivät jossain vaiheessa liian vähälle. Useamman lenkin olisi voinut korvata jumpalla. Juostessa tuli särkyjä, joiden varjolla jäi sitten voima- ja liikkuvuusharjoitukset väliin.
Jälleen korostuu se hirveä kiire juoksemaan… Nyt on helppo todeta että paremmalla kuntoutuksella olisin hyvin todennäköisesti juossut aikaisemmin. Myöhäistä rypistää kun on housuissa!

Joka jutussa kirjoitan että nyt näyttää hyvältä. Olisiko nyt painoarvoa enemmän kun tätä on jatkunut jo pari kuukautta? No tiedä nyt sitten. Kilometrimäärät, kerrat ja tehot eivät vielä ole kovalla tasolla, joten luottoa on. Mutta itselle tärkeintä on kuitenkin jatkuvuus ja että saa 3-5 treeniä viikkoon,
vaikka sitten lyhyempiä.
Kyllä se siitä sitten hyväksi muuttuu.

Joten yleisilme niin kantapäiden kuin juoksemisen osalta näyttää nyt positiiviselta.

Joskus näitä kirjoittaessa olen miettinyt että tulisipa aika jolloin voisi kertoa vaikka puolikkaan tai jopa Marathonin harjoittelusta. Niistä tuntuisi olevan helpompi vääntää juttua kuin kantapäästä.
Varsinkin juttujen aloittaminen on työn ja tuskan takana. Vuosi saman toistoa, juoksen, en juokse,
koskee, ei koske, kyllä se tästä… No kun ei se vaan tästä!
Sitä kun en ole mikään Lönruutti niin samasta aiheesta ei saa millään moneksi vuodeksi jutun juurta aikaiseksi. Ehken saisi harjoittelustakaan.
Ei, en ole menossa vielä mihinkään juoksutapahtumaan, semmoiselle ilmoittautumisellekin olen tehnyt selkeät pelisäännöt. Juoksun täytyy näyttää juoksemiselta ja jotkut rajat täytyy olla saavutettu kellonkin kanssa ennen kuin ilmo napsahtaa.
Mutta onhan se varma, jos tossu rupeaa olemaan syönnillään, en minä kantapäistä kerro.
















***********************

Ja sitten vähän niistä muista huolista:
Keväällä oli sydän syrjällään myös äitini vuoksi. Äidiltä löytyi kasvain rinnasta joka todettiin pahanlaatuiseksi. Niin kuin ei noita murheita hänellä olisi ollut jo riittämiin. Sen hoidosta, tai paremminkin hoitamattomuudesta jouduin kerran avaamaan sanallisen arkkuni, jonka jälkeen kaikki toimi hyvin.
(Olisi toiminut varmaan ilman avautumistakin). Juhannusviikolla äiti leikattiin ja näillä näkymin kaikki saatiin pois eikä etäpesäkkeitäkään löytynyt. Nyt näyttää sekin tilanne hyvältä.
Isän kohdalla muutosta ei juuri ole. Muisti on lyhyt, välillä tuskin 10 minuuttia. Ainoa mitä hän muistaa on soittaa pojalle. Ennätys on 21 kertaa päivän aikana. Samat kysymykset päivittäin moneen kertaan kuin nauhalta: Missä on äiti? milloin tulet hakemaan kotiin? huomenna lähden pankkiin ja apteekkiin! Muutan sitten matkustajakotiin! onko huonekalut Paukunharjun majalla? jne jne.
Huonoimpina päivinä ei tiedä edes itse missä on.
Mutta hienoa että vielä poikansa tuntee. On kuitenkin paljon mukavampi käydä katsomassa isää joka tunnistaa poikansa.

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Huono talvehtiminen

Maaliskuu lopuillaan, joka tarkoittaa talven selän taittumista. Pari kuukautta vierähtänyt edellisestä kirjoituksesta ja jotenkin tuntuu omakin "selkä taittuneen". Oikeastaan mikään ei ole mennyt helmi-maaliskuun aikana suunnitelmien mukaan.
Tammikuu oli toivoa täynnä pakkasista huolimatta. Vasen kantapääkin tuntui kestävän enemmän juoksentelua, pienenä kysymysmerkkinä oli kipeytyvät penikat. No penikat ei ole loppupeleissä käyneet edes mielessä, sen verran on ollut muuta ongelmaa...
Sairaskertomuksesta ei taida puuttua kuin peräpukamat. Aloitetaan olkapäästä. Oikea olkapää on aina silloin tällöin vihoitellut, vamma juontaa juoksulenkillä kaatumiseen vuosia sitten. Eikä vähätellä voi myöskään duunin treenipäiviä joissa olkapäät on saanut melkoista vääntöä. Jostain syystä tammikuun lopulla olkapää rupesi särkemään niin että yöunet meni.
Muutaman valvotun yön jälkeen oli mentävä tohtorin pakeille. Olkapää ultrattiin ja löydöksenä oli nivelrikko ja tulehtuneet lihakset. Lääkityksenä tulehduskipulääke ja viikon lepo, ei edes juoksua. Lääkkeet väsytti ja sai vatsan sekaisin, tuntui myös lisäävän astma oireita. Sain varattua hierojan sopivasti pari päivää lääkekuurin päättymisen jälkeen ja taas on sen jälkeen pärjäilty jotenkin olkapään kanssa.
Kolme juoksulenkkiä olkapääepisodin jälkeen sain tehtyä. Sitten iski ilmeisesti joku flunssa.
Viikonloppu töissä oli raskas, veto pois kuin leikkiautosta, ei kuitenkaan kuumetta. Vapaapäivät meni huilatessa ja tunnustellessa voimistuvaa hammassärkyä. Olihan se särkypäivystykseen soitettava.
Päädyttiin siinä sitten lääkäkärin kanssa yhteistuumin hampaan poistoon, ei sitten särkis ainakaan minun suussa... Ja vielä mitä, pitkän tumpuloinnin jälkeen hammaslääkäri nosti kädet pystyyn ja kertoi juurien katkenneen ja niiden poistoon vaaditaan kirurginen toimenpide. Aika toimenpiteeseen viiden viikon päähän!!! Eihän sitä siinä leukaluut puudutettuna ja suu täynnä sideharsoja ymmärtänyt purnata pitkää ajanjaksoa tai mitään muutakaan. Mutta se saatanan hammas särki edelleen mun suussa. Mihinkään ei pystynyt keskittymään ja lenkilläkin kävin vain kerran. Viikon kestin grammasen Panadolin ja Buranan voimalla kunnes oli pakko soitella uudestaan, että ei kestä vatsa ja munuaiset lääkkeitä, saati pää tätä särkyä!
Uusi päivystysaika. Edellinen lääkäri oli vienyt hampaasta kruunun, hermot näkyvissä ja juuria ei kaiketi kunnolla edes yritetty poistaa. Ei lienee ihme että särki! Tämä lääkäri teki 75 min töitä ja sai kaikki juuret pois. Päälle 8 pv. antibioottikuuri. Kraateri ikenessä vuoti 4 päivää verta ja leuka oli viikon kipeä. Mutta silti 10 pistettä ja syvä kumarrus jälkimmäiselle lääkärille. Saatan avata suuni hänelle toistekkin.

Eikä siinä vielä kaikki. Kerkesin siinä hiihtää kolme reilun parikymppistä lenkkiä kun iski uusi flunssa. Tällä kertaa kuumeen kanssa. Neljäntenä sairastelupäivänä varasin ajan työterveyshuoltoon ja tuomisina flunssan lisäksi oli poskiontelo- ja korvatulehdus sekä 10 pv. antibioottikuuri.
Ei hyvää päivää.

Nyt mie oon koputellut puuta, ehkä turhaan. Takana kuusi reeniä joista kahdella viimeisellä on juoksun aikana vasen kantapää kipeytynyt. Mielestäni kantapäässä on myös patti, jota en muista leikkauksen jälkeen nähneeni.

Minä en nyt oikeasti tiedä mitä tuon kanssa tekisi. Pitkä on prosessi jos uudestaan leikkaukseen mielisi. Enkä kyllä tiedä haluanko edes, sen verran rankka kokemus oli ensimmäinenkin kerta.
Saattaa olla myös käytön puutetta kun talvehtiminen on mennyt huonosti.

Enää en ole varma kesän puolikkaastakaan!

Peräpukamia odotellessa...

perjantai 22. tammikuuta 2016

Se on ilimoja pielly...

Tie jaloimpiin asioihin ei käy helpointa kautta...
Minusta olisi tullut hyvä hiihtäjä, mutta aina oli joku myöhempään lähtenyt huutamassa latua!
Hiihdä siellä hangessa sitten kovaa...

Haasteita riittää joka päivälle. Onneksi niistä osa on hallittavissa omassa päässään.
Tuosta hangessa hiihtämisestä en ole päässyt yli, enkä pääse,  mutta viime aikoina arktisen ilmamassan vyöryessä eteläisen suomenkin yli, tuli mieleen pakkaset, josta taas Astma.
Pakkasta pystyy hallitsemaan päässään asenteellaan, vaudillaan ja pukeutumisellaan.
Astmaa taas pääosin lääkkeillä...

Tässä vaiheessa sallinette pienen tarinan ja hyppäyksen ajassa taaksepäin, ja vaikkette sallisikaan niin kerron silti. Elettiin vuotta 1970. Olin 6 -vuotias ja minulla todettiin Astma. Muistan äitini joskus kertoneen, että oli ihmetellyt lääkäreille miksi poika mm. kauppareissuilla laahustaa perässä, voimattomana ja henkeä haukkoen. Lääkärit olivat vain todenneet äidin olevan turhaan huolissaan esikoisestaan.
Vanhempien turha huoli muuttui suorastaan hädäksi hypittyäni serkkujeni kanssa heidän maatilallaan heinäladon orsilta heinäkasaan ja imettyäni pölyä niin että sain keuhkoputket tukkoon ja ilmarinnan. Seuraavana aamuna terveyskeskuksen kautta tajuttomana Lastenklinikalle viime minuuteilla.
Siellä vierähti kaksi viikkoa, josta ensimmäistä en muista ollenkaan. Jonkinlaisessa happilaitteessa olin ollut. Mutta henkiin jäin!
Tuolla reissulla sitten diaknosoitiin Astma ja pari allergiaa... Teen joskus erillisen liitteen niistä.
Allergiaan aloitettin silloin "uutena juttuna" siedätyshoito. Hoidon nimi oli Hyposensibilisaatiohoito. (en tiedä miksi tuollainen sanahirviö on säilynyt muistissa yli 40v.) Hoidossa lisätään tai altistetaan potilas vähitellen kasvaville allergiamäärille. Minun kohdaalla tämä tarkoitti sitä että olin neljä vuotta terveydenhoitajien neulatyynynä. Kerran viikossa laitettiin 1-4 ruutallista mömmöjä olkavarsiin ja pakaroihin. Kaiketi siitä jotain hyötyä on ollut kun tänne asti on niiden kanssa jotenkin pärjäillyt.
Milloin paremmin, milloin huonommin, mutta pärjäillyt.
Pölyt (siite, eläin, huone, home) ja muutamat ruoka-aineet ovat säädelleet elämän rytmiä niin urheiltaessa kuin kaikessa muussakin. Kyläpaikat joissa on ollut eläimiä ovat olleet vähissä.
Ei puhettakaan että olisin mennyt ruokkimaan hevosia tai silittelemään koiria...
Tai sitten kun meni, sai silmänsä umpeen ja kehkoputket tukkoon.
Siitepölyaikaan lenkki joko onnistuu, tai sitten ei. Laiskana siivoojana huonpölyyn on ollut kestosiedätyshoito päällä, ja hyvin on toiminut.

Astma haittasi lapsena enemmän kuin vanhemmalla iällä. Senkin kanssa on vuosien saatossa oppinut elämään ja tuntemaan rajansa. Urheilun harrastaminen ja keuhkojen vahvistaminen lienee lääkeiden ohella isoin juttu astman kanssa pärjäämisessä. Kovalla pakkasella olleet hiihtokisat tiesi etukäteen hävityksi. No olisin hävinnyt muutenkin...
Lääkkeet on muuttuneet vuosien aikana paljonkin. -70 luvulla popsin lähinnä tabletteja jotka nosti voimakkaasti sykettä, voimakkaammin kuin nykyiset inhalaattorit, joita niitäkin on vuosien aikana useampaa testattu. Nykyinen lääkitys tuntuu olevan aika tasapainossa ja helposti säädeltävissä tilanteen ja tarpeen mukaan.

No sitten tämän päivän haasteisiin, eli Astmaan ja pakkasiin. Nyt kun tuohon juoksemiseen on saanut pienen niskalenkin aikaiseksi, on ensimmäisenä haastena ollut penikkatauti. Sen kanssa on joutunut tasapainoilemaan ja nauttimaan juoksusta pieninä annoksina, mutta silti tunnutaan menevän niin sanotus rajoilla. Nyt sitten uuden lisä haasteen on tehnyt pakkasherra kun elohopea ei juuri ala-asennosta nouse. Ihan kireimpiin lukemiin en ole tohtinut lähteä astmaa ärsyttämään, mutta jotenkin tuntuu osuvan kovin pakkaspäivä juuri suunniteltuun juoksulenkkiin. Ei siihen työpäivään.
Joku salaliitto mun juoksemista vastaan.
Kokonaisuuten olen kuitenkin pärjännyt nämä pakkaset hyvin astman kanssa, jonkun verran lisälääkitystä on tarvinnut, mutta liekö dementia vai mikä kun ei muista näin hyvin pakkasilla pärjänneen...
Toki lenkin aloittaa ehkä varovaisemmin ja enemmän kokeilemalla kuin nuorempana.

Juokseminen menee eteenpäin pienin askelin. Jonkin verran korvaavana olen käynyt hiihtämässä. Lunta kun ei tarpeeksi ole kuin tykkipaanalla, en ole kuljetusteknisistä syistä alvariinsa siellä rampannut.
Vasen kantapää muistuttaa silloin tällöin, oikea ei juuri koskaan. Jos penikoiden kanssa menee näinkin hyvin niin ehkäpä tässä voi pikkuhiljaa ruveta haaveilemaan kesäkuun puolimaratoonista.
Jos vaikka laittais tavoitteksi puolikkaan läpi pääsemisen ens kesälle