torstai 17. syyskuuta 2015

Vuosipäivä nro: 1

Aika menee ihan älyttömän nopeasti, tänään tulee kuluneeksi vuosi kantapäiden leikkauksesta.
En kerro tässä ihan koko vuosikertomusta, ne ovat luettavissa aiemmista teksteistä, mutta mikäli sallitte - ja vaikka ette sallisikaan – niin kerron ”synttärin” kunniaksi muutaman nyt pinnassa olevan ajatuksen, jotka on hyvä saada itsellekin muistiin..

Paljon on vuoden aikana tapahtunut, mutta kunnollisia juoksujalkoja näistä ei ole tullut.
Onhan toki niitä pieniä valonpilkahduksia ollut jolloin toivon kipinä on nostanut päätään,
mutta sitten myös niitä hetkiä jolloin juoksemisesta ei kerta kaikkiaan ole tullut mitään.
Mitään suurta harjoituksellista ajatusta tai peräti ohjelmaa en ole pysty noudattamaan montaa
päivää, ne ovat kariutuneet kipuihin ja särkyihin.
Mutta jos ja kun on malttanut pitää lenkit 4-5 km mittaisina, juossut hitaalla vauhdilla eikä ole hakeutunut mäkisiin maastoihin, on viikossa saattanut onnistua useampikin lenkki.
Mutta mikä siinä on, että muutaman hyvän kivuttoman lenkin jälkeen tarvitsee kokeilla rajoja
joko turhan kovalla vauhdilla tai liian pitkällä lenkillä? Niistä seurauksena on monesti on
kylmähoito ja parin päivän ylimääräinen pakkolepo.

Vasen kantapää on se joka hommaa jarruttaa. Oli muistini mukaan huonompi jo ennen
leikkaustakin, eikä haava meinannut umpeutua leikkauksen jälkeenkään. Nyt lenkillä vasen
saattaa alkaa kipuilemaan jo muutaman sadan metrin juoksun jälkeen, ei yleensä niin että
lenkki pitäisi keskeyttää, mutta käy ikään kuin muistuttamassa olemassa olostaan.
Tällöin yleensä lenkin mitta on jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi.
Vasen myös särkee lenkin jälkeen useimmin sekä tarvitsee kylmähoitoa, mitä oikea ei tee.
Oikeassa kantapäässä tuntemukset saattaa alkaa vasta kilometrejä myöhemmin, jos ollenkaan,
eikä sen kestävyyttä ole päässyt oikeastaan testaamaankaan vasemman ottaessa suuremman
roolin.Toki on myönnettävä ettei juoksukuntokaan häävi ole.  Huono kunto yhdessä ylipainon
kanssa vaikuttaa muutenkin mm. jalkojen jaksamiseen suuresti, miksei siis kantapäihinkin.

Maaliskuussa lopputarkastuksessa ortopedi totesi jalan kuntoutuneen hyvin. Minun mielestä ei,
mutta meidän kriteerit olivat erilaiset.
Hänen päätelmät ovat tietysti niitä jotka normaali- ja työelämässä riittää.
Minä katson enemmän urheilusuoritusten valossa. Tai minulle normaalielämään kuuluu
juokseminen, hiihtäminen, pelaaminen ja muu urheileminen.
Olenko sitten normaali vai epänormaali?
”Normaalielämässä” kantapäät unohtuvat, niin töissä kuin kotosalla. Kaikkia kenkiä voin käyttää, työmatkat voin tehdä kävellen, tai pyörällä. 
Ovat siis parantuneet niin että eivät muistuta olemassaolostaan.
Paitsi, jos on tehnyt liian kovan tai pitkän lenkin. Silloin kantapäiden arkuus saattaa jonkin verran haitata. Toisin sanoen ne eivät vielä olekkaan kunnossa.
Muistan ortopedin kertoneen myös pidempiaikaisista toipumisista, siis vuoden ja ylikin kestäneistä.
Eikä tainnut missään vaiheessa satavarmana pitää että näistä vielä juoksujalkoja tulisi.

Siksi tässä on vähän kahden vaiheilla miten asiassa etenisi.
Lähtisikö kyselemään mitä on pielessä, ja jos jotain on pielessä niin olisiko jotain tehtävissä.
Jotenkin on sellainen tunne että jatkohoito olisi uusi leikkaus jossain vaiheessa.
Olisinko siihen valmis? Takaisiko se juoksuun kykenemisen? Olisiko se sen arvoista?
Ellei varmuutta näihin saa, en usko leikkaukseen enää suostuvan.
Sen verran nämä leikkaukset ovat raastaneet.
Olisiko vaihtoehtona sitten jatkaa sitkeästi lenkkeilyä kantapäiden ehdoilla.
Tilanne on kuitenkin parempi kuin esim. keväällä. Lenkkien pituudet on kasvaneet, ehkä vauhditkin.
Ei paljoa, mutta kuitenkin. Tällä menolla voisi saada vuodenvaihteeseen mennessä normilenkin
pituudeksi liki kympin, ja jotain pitkistä voisi kokeilla. Sitten oltaisiinkin jo lähellä ihanne tilannetta.
Kaksi tai kolme 8-12 km lenkkiä ja lisäksi yksi pidempi…
Näitä pohdin jo keväällä, syksyllä juostaan sellasia ja sellasia lenkkejä, no ei juosta!

Vaakakupissa painaa myös haave ehjästä maratonista. Viime syksynä olin varma että juoksen vuoden päästä maratonin. No nyt sitten ei puhettakaan että pystyisin. En edes puolikkaalle!

Viime aikoina olen jotenkin asennoitunut luovutus kannalle.
Onko minun vielä se maratooni juostava?
Mikä pakko minun se on juosta? Mitäs jos jalat kestäisi muuten, mutta marareenillä saan ne taas solmuun? Onko varmaa että saan vielä ikäloppuna elämäni juoksun maratoonilla? Tekeekö se minusta paremman ihmisen?  En nyt edes muista kaikkia pohtimiani jutskia!
Mutta olenko jo luovuttanut kun pohdin näitä?

Lueskelin eilen aiempia kirjoituksiani. Jäin pohtimaan kohtaa jossa kaipasin lenkille metsään ja luontoon! Tuohon pystyn nyt, eli sen olen saanut takaisin. En ehkä pysty ”raastoon” vielä, jos koskaan pystynkään, mutta siitä tunteesta saan nauttia ilman sen suurempia tavoitteita.
Jos nyt kuitenkin vaan juoksentelisi niin kuin hyvältä tuntuu ja asettelisi tavoitteet sen jälkeen kun jalat rupeaa kestämään. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti