Sunnuntai, ja sataa vettä. Eilinen hellerajalla käynyt, toistaiseksi ainut kesäpäivä on vain muisto.
Tälle päivälle olin kaavaillut hieman pidempää siivua, joten baanalle vaan testaamaan miten sokerinen äijä onkaan. Parina aikaisempana päivänä on tullut juostua hyvällä fiiliksellä ja vähillä kivuilla mukavat lenkit, joten tämän "pitkiksen" päätin tehdä sauvat käsissä juoksu-sauvakävelynä.
Jos vaikka malttais pitää sykkeet kurissa, juostessa kun tällä kunnolla ei oikeen pk alueella pysy.
Liekkö "sademies" pohtinut päissään ettei tuo kaveri kyllä vettä kestä kun sade taukosi juuri ennen lenkin aloitusta. Suuntasin Sonninmäelle kevyellä hölkällä. Juoksentelin helpohkot osuudet ja sykkeen meinatessa karata vaihdoin dementiahiihtoon. Pohdin miten hienoa on sateen jälkeen liikkua metsässä, linnut etsivät broteiiniä heinikoista, josta tuli mieleen autohallissa pesiytyvät Pulut, tai Kyyhkyset, vaimitänenyton. Siis miten on mahdollista että kiviä syövä böödi paskantaa niin suuria kasoja autojen päälle? Ei käsitä ei.
Harmoonista lenkkiä rupesi hiertämään kenkä, tai roska kengässä tai kurtussa oleva sukka. Pysähdys ja tilanteen tarkistus olikin järkytys. Mun sileäksi operoidut kantaluuni ovat hanganneet Solomonin Speedcrossien kantapäähän reijän, ei saakeli, mä kun niin luulin että tästä ongelmasta olis jo päästy eroon. Vuosien aikana Asicsin aikakaudella tähän ongelmaan törmäs alvariinsa. No se oli sitä sekavaa aikaa muutenkin. Siinä yritin sitten muokata kenkää ja asetella sukkaa ettei pahemmin kantapää hiertyis. Jotenkin siinä onnistuin vaikka parin sentin kokoisen vesikellon kotona sitten huomasinkin. Lenkki jatkui suunnitelmien mukaan, Sonninmäeltä kävin pienen mutkan sairaalan takana olevissa mäissä josta sitten käänsin kurssin kotiin päin.
9 km kohdalla uudelleen alkanut sade tuntui hyvältä. En tiedä miten pahasti olen tunne elämältäni vinkasahtanut kun, sateen ropistessa ryppyseen naamaan ja pienen väsymyksen hiipuessa puseroon, pohdin miten etuoikeutettu sitä on kun tämänkin saa kokea, ja vielä nauttii siitä. No sen saakoon joku enemmän asiaan perehtynyt tohtori Feelgood arvioida, minä nautin senkin ajan.
Loppumatkasta arvatenkin rupesi kantapäätkin kipuilemaan. Pari viimeistä kilometriä oli hieman hankalaa kun ei tiennyt juostakko vai kävellä. Kävellessä tuntui hiertymä pahenavan ja juostessa taas kantapäiden kipu lisääntyi.
Kotiin pääsin mukavasti ja Suunto näytti liki 13 km lenkiä 8.07 kilometriajalla.
Oikeassa kantapäässä on tosiaan mukavan kokoinen vesikello, onneksi ei hiertänyt verille asti.
Kantapäiden muu kipuilu ei tieten ollut mitenkään positiivinen juttu. Lenkki oli pisimpiä leikkauksen jälkeen tehdyistä, joten ei sinällään ihme, toisaalta taas parin viikon sisällä tehdyt lenkit viittasivat kipujen vähenneen. Ehkä olin liian luottavainen...
Kokonaisuutena jo se että pääsen tuollasen tekemään on iso asia. Endorfiinipaukku lenkistä, kelistä ja suorituksesta jyräs nämä ikävemmät asiat. Niihin joutuu palaamaan varmaan huomenna.
Vesikello ei varmaan tunnu hyvältä työkengässä. Toinen pohtimisen paikka on lenkkien suunnittelu kipeytymisen välttämiseksi. Pitääkö nuo pidemmät jättää vielä kokonaan väliin vai tehdä ne pelkästään sauvakävellen...
Speedcrosseilla on taivallettu noin 200 km, kilometrejä jäljellä siis paljon. Tarvii jotain suunnitella.
Sama kun saattaa olla edessä muillakin kengillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti