sunnuntai 14. kesäkuuta 2015

Tossu hiertää, haittaax se?

Sunnuntai, ja sataa vettä. Eilinen hellerajalla käynyt, toistaiseksi ainut kesäpäivä on vain muisto.
Tälle päivälle olin kaavaillut hieman pidempää siivua, joten baanalle vaan testaamaan miten sokerinen äijä onkaan. Parina aikaisempana päivänä on tullut juostua hyvällä fiiliksellä ja vähillä kivuilla mukavat lenkit, joten tämän "pitkiksen" päätin tehdä sauvat käsissä juoksu-sauvakävelynä.
Jos vaikka malttais pitää sykkeet kurissa, juostessa kun tällä kunnolla ei oikeen pk alueella pysy.

Liekkö "sademies" pohtinut päissään ettei tuo kaveri kyllä vettä kestä kun sade taukosi juuri ennen lenkin aloitusta. Suuntasin Sonninmäelle kevyellä hölkällä. Juoksentelin helpohkot osuudet ja sykkeen meinatessa karata vaihdoin dementiahiihtoon. Pohdin miten hienoa on sateen jälkeen liikkua metsässä, linnut etsivät broteiiniä heinikoista, josta tuli mieleen autohallissa pesiytyvät Pulut, tai Kyyhkyset, vaimitänenyton. Siis miten on mahdollista että kiviä syövä böödi paskantaa niin suuria kasoja autojen päälle? Ei käsitä ei.
Harmoonista lenkkiä rupesi hiertämään kenkä, tai roska kengässä tai kurtussa oleva sukka. Pysähdys ja tilanteen tarkistus olikin järkytys. Mun sileäksi operoidut kantaluuni ovat hanganneet Solomonin Speedcrossien kantapäähän reijän, ei saakeli, mä kun niin luulin että tästä ongelmasta olis jo päästy eroon. Vuosien aikana Asicsin aikakaudella tähän ongelmaan törmäs alvariinsa. No se oli sitä sekavaa aikaa muutenkin.  Siinä yritin sitten muokata kenkää ja asetella sukkaa ettei pahemmin kantapää hiertyis. Jotenkin siinä onnistuin vaikka parin sentin kokoisen vesikellon kotona sitten huomasinkin. Lenkki jatkui suunnitelmien mukaan, Sonninmäeltä kävin pienen mutkan sairaalan takana olevissa mäissä josta sitten käänsin kurssin kotiin päin.
9 km kohdalla uudelleen alkanut sade tuntui hyvältä. En tiedä miten pahasti olen tunne elämältäni vinkasahtanut kun, sateen ropistessa ryppyseen naamaan ja pienen väsymyksen hiipuessa puseroon, pohdin miten etuoikeutettu sitä on kun tämänkin saa kokea, ja vielä nauttii siitä. No sen saakoon joku enemmän asiaan perehtynyt tohtori Feelgood arvioida, minä nautin senkin ajan.
Loppumatkasta arvatenkin rupesi kantapäätkin kipuilemaan. Pari viimeistä kilometriä oli hieman hankalaa kun ei tiennyt juostakko vai kävellä. Kävellessä tuntui hiertymä pahenavan ja juostessa taas kantapäiden kipu lisääntyi.
Kotiin pääsin mukavasti ja Suunto näytti liki 13 km lenkiä 8.07 kilometriajalla.

Oikeassa kantapäässä on tosiaan mukavan kokoinen vesikello, onneksi ei hiertänyt verille asti.
Kantapäiden muu kipuilu ei tieten ollut mitenkään positiivinen juttu. Lenkki oli pisimpiä leikkauksen jälkeen tehdyistä, joten ei sinällään ihme, toisaalta taas parin viikon sisällä tehdyt lenkit viittasivat kipujen vähenneen. Ehkä olin liian luottavainen...

Kokonaisuutena jo se että pääsen tuollasen tekemään on iso asia. Endorfiinipaukku lenkistä, kelistä ja suorituksesta jyräs nämä ikävemmät asiat. Niihin joutuu palaamaan varmaan huomenna.
Vesikello ei varmaan tunnu hyvältä työkengässä. Toinen pohtimisen paikka on lenkkien suunnittelu kipeytymisen välttämiseksi. Pitääkö nuo pidemmät jättää vielä kokonaan väliin vai tehdä ne pelkästään sauvakävellen...
Speedcrosseilla on taivallettu noin 200 km, kilometrejä jäljellä siis paljon. Tarvii jotain suunnitella.
Sama kun saattaa olla edessä muillakin kengillä.


tiistai 9. kesäkuuta 2015

Keli kohdallaan, siis metsään.



Vapaapäivä, aurinkoa ja lämpötila 15 astetta.
Ihan suussa maistu makialle pelkkä ajatuskin lenkistä.
Tämmöisenä aamuna saattais iskeä harmituksen puolelle jos ohjelmassa olisi jotain lenkin estävää toimintaa... Onneksi ei ollut.
Ja kun "pakollinen" tauko edellisestä lenkistäkin on tullut lusittua tuplana, niin onko tuo sitten ihme jos juoksujalat alkoivat vipattaa siihen malliin että buusteja oli lähdettävä ulkoiluttamaan.
Kuntohan on kauniisti sanottuna huono, ja se taas johtuu vähäisestä ulkoilusta jota en siis ole päässyt lasisten kantapäiden johdosta tarpeeksi harrastamaan.
No nyt sitä olis tarjolla, niin ulkoilua kuin kuntoa, joten ei kun poimimaan ne talteen.

Otin poikkeuksellisesti puhelimen mukaan, ihan kameran takia. Ajattelin räpsiä kuvia reitiltä tai muualta maastosta. Yleensä en viitsi moista aparaattia matkassa kuljetella, koska haluan viettää lenkin ajan itsekseni omissa ajatuksissani ilman puhelimen pärinää. Saattaishan tuo olla sen ajan soimattakin, mutta yleensä se soi silloin kun sen ei pitäisi soida. Eikä siinä mitään, hienoa että ihmiset ottaa yhteyttä. Onpahan ainakin joskus jotain sosiaalista elämää. Mutta sen voi siirtää lenkin jälkeenkin tapahtuvaksi.
Niin... Koska kunto on siis huono, olen päättänyt tehdä lenkit matalalla teholla, ja siihen kameran mukana olo sopii hyvin. Saa tarvittaessa pienen sykkeen laskutauon kun räpsii muutaman kuvan.

Juoksemisessa on ollut oikeastaan huonoja ja tosihuonoja päiviä. Olen kuitenkin sitkeesti koittanut lenkkeillä kipujen sallimissa rajoissa ja onneksi ihan viimeisimmillä lenkeillä on homma tuntunut hivenen aukeavan. Pari kuukautta sitten 2-3 km lenkki oli kipujen suhteen maksimi, nyt päästään jo 5-7 km päähän. Kuitenkaan"ajamisen iloa" ei ole monenakaan päivänä ollut, joten liikoja en odotellut nyttenkään.
Mistä lie johtui, muutaman päivän tauosta, säästä vai mistä, tänään oli varmaan leikkauksen jälkeisen ajan paras lenkki.
Pikkusta vajaa 8 km pk-vauhdilla. Kipuja ja tuntemuksia oli, mutta hienosti "hallinnassa".
On nämä vaan sellasia hetkiä että hyvä ettei silmähikeä pukkaa...
Nyt kun vaan pystyis maltilla viemään hommaa eteenpäin.

Ja otinhan minä muutaman kuvankin...


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pikkasen on harmittanut myös Helsinki Half Marathonin DNS. Siellä näytti kaikilla olevan niin mukavaa... En usko että olisin juoksusta nauttinut, tuskin edes maaliin olisin päässyt, mutta näytti mm. KPK 24/7 porukalla olevan kokoontumisajot ja niissä kinkereissä olisi ollut mukava pistäytyä.
Ens vuonna sitten...