Ensimmäinen juoksulenkki

Nyt se on tehty. Eilen ensimmäinen juosten tehty lenkki leikkausten jälkeen!
Ja leikkurissa olosta on kulunut muutama päivä yli 4kk.
Olen tehnyt tuosta juoksemisesta ja sen aloituksesta ehkä liian ison asian itselleni.
Jostain käsittämättömästä syystä juuri juoksuun kulminoituu koko vamma, toipuminen, kuntoutuminen ja vissiin kaikki muu! Siinä mielessä iso henkinen kynnys on ylitetty!

Miksi en voisi tyytyä johonkin muuhun. Kävellen olen lenkkeillyt jo 1½ kk, vaihtelevalla menestyksellä toki sekin. Sauvakävellessä on tullut pieniä juoksupätkiä kokeiltua, mutta tähän mennessä se ei ole oikein luonnistunut, lähinnä kipujen takia. Myös hiihtoa olen kokeillut, ja sehän on parasta hommaa sukset jalassa. Aivan kivuitta ei sekään sujunut mutta hyvät endorfiinit siitäkin sai. Saliharjoittelukin maistui lääkärin toppuutteluun saakka.

Mutta ei, juoksemaan on hinku. Joku siinä on! Aamulla, tai milloin vain, ikkunasta katsoessa näkee juoksemassa olevia ihmisiä. Kaupungilla liikkuessa kiinnittyy katse lenkillä oleviin. Ei niitä ennen näin paljoa ole ollut. Naamakirjan avatessa saa lukea mahtavia juoksujuttuja komeiden maastokuvien kera. Työkaveritkin juoksee... Kaikki juoksee!
Mutta minä vaan olen odottanut omaa aikaani.
En myönnä olevani katkera muille juoksijoille tai siitä hehkuttaville, päinvastoin. Juoksubuumi on upea juttu, juoksutarinoita suorastaan ahmin ja varmasti saa juttukumppanin kun joku kertoo päivän lenkistään.
Miksi juoksu on sitten se juttu. Varmaan monta syytä. Lähtökohtaisesti olen aina juossut,
Niin monessa muussa lajissa kun olen mukana sählännytkin, ja kuten aikaisemmista kirjoituksissa olen asian esille tuonut, on juokseminen kuitenkin ollut se henkireikä, pakopaikka sekä henkisen tasapainon löytämispaikka. Juoksemaan lähdön vaivattomuus, rikoot päälle ja ulos. Ei suurempia valmisteluja, suorituspaikalle siirtymisiä sun muuta. Ahaa elämyksen jälkeen muutama minuutti ja tossu on syönnillään. Ja vaikka aina ei olekkaan "pöljäpäivä" ei lenkille lähtöä ole koskaan katunut.
Ehkäpä näitä tuntemuksia haluaa edelleen kokea.
Saattaa johtua myös siitä että synnynnäinen epämuodostuma putkahti esille juuri juoksemisen myötä. Onhan se peikko poistettava juoksemalla.

No sitten eiliseen lenkkiin. Aamulla suunnittelin hiihtoa, päivän kiireet sekä molempien autojen pajalla olo siirti ajatusta koko ajan myöhemmäksi päivään. Päivään mahtui myös lääkärissä käynti ajokortin jatkon saamiseksi. Lausuntoa lähdin lupakansliaan viemään kävellen ja siinä ajatus pompsahti mieleen että olisko tänään SE päivä.
SE ajatus ei jättänyt rauhaan ja hiihtosuunnitelman karistessa olisi estämään tarvittu Karhuryhmä.
Pakkasta -7 ja upea talvikeli. Pihalla Suunto löysi satelliitit heti ja eiku tossua toisen eteen. Suunnitelmaahan en matkan tai reitin suhteen tietenkään ollut tehnyt mutta jos reilun kilometrin kokeilisi, miksei kaksi jos vaan kivut antaa myöten. 500 metriä ja molemmissa jaloissa tuntemuksia. En kyllä käänny, ei ole vielä hikikään, Kilometri, Samat tuntemukset. Vauhti hiipimistä 8min/km.
Ai että mä nautin! Jatketaan vielä vähän... 1,5 k kohdalla päätän kokeilla miltä tuntuu ylämäki.
Siinä sitten lenkin vaikein kohta, mäessä kävi jopa kävely mielessä, mutta mäen loiventuessa helpotti sen verran että jatkoin. Päätin kuitenkin suunnata takaisin kotiin päin. Loivassa alamäessä vauhtikin nousi kuin itsestään, ja sitä oli toppuuteltava. Askellus kokojalan läpsyttelyä, ei puhettakaan että kykenis päkiällä askeltamaan. Loppu lenkki tasaista maastoa ja fiilis korkealla.
Pihalla suunto stopille ja 4,04 km ja 32 min. Pari syvää hengitystä ja silmäkulman pyyhkäisy.
Ensimmäinen lenkki juosten tehty. Jihaa!!! Mikä fiilis!
Kantapäissä ja akilleksessa selkeitä "ärsyttämisen" oireita. Illalla jopa hieman kipeät ja kosketusarat. Mutta ei missään nimessä niin kipeät kuin olisi voinut kuvitella. Lenkki olisi saanut olla aloitukseksi lyhyempi. 1-2 km olisi riittänyt. Mutta ihminen on heikko houkutuksille!