tiistai 27. tammikuuta 2015

Viikko juoksua

Pieni raportti ensimmäisistä juoksu kilometreistä. Viikko sitten tein ekan juoksun pitkiksenä, 4 km.
Tärkeä hetki, ennenkaikkea henkisesti. Hetki jota tosiaan oli odottanut monta kuukautta.
Kivuittahan tuo ei mennyt, kuten ei viikon muutkaan lenkit, mutta voi jumaspimpula sentään että tekee hyvää muulle ruumiille ja yläpäälle päästä jaloittelemaan.
Tuosta lenkistä kirjoitettuani KPK 24/7:aan laittoi Henrikssonin Jani kommenteihin "neljän viikon juoksuohjelman toipilaalle", ja sitä mukaellen olen yrittänyt juoksennella. Kuten Janikin totesi, alku näyttää naurettavalta kilometrin lenkkeineen, mutta pikkuhiljaa se siitä kovenee...
Ideana on tehdä joka päivä lyhyt lenkki. Ensimmäisellä viikolla 9 km rytmillä 0112113. Aloitus nyt oli tosiaan vähän reippaampi tuon 4 km osalta, sekä parina päivänä tein kilometrin ohjelmaa pidempänä saaden kasaan 15 km.
Lisäksi kävin kaksi kertaa suksilla (14k+16k) hiihtelemässä vapaalla tyylillä.
Työpaikalle on matkaa 1,4 km suorinta reittiä jolkotellessa ja tuota olen hyödyntänyt. Kaupunkialueella saa kätevästi muokattua reittejä oikeastaan minkämittaiseen lenkkiin tahansa. Päivävuoroissa olen juossut vain toiseen suuntaan, mutta yövuorot mennen tullen.
Itse juokseminen oli ensimmäisten lenkkien osalta tuskaisaa, niin leikattujen jalkojen takia kuin miltei vuoden juoksutauon johdosta. Pieni kipu, ponnistusvoiman puuttuminen ja ehkä alitajunnassa oleva varominen tekee juoksemisesta hiipimistä, joka korostuu ennenkaikkea ylämäissä.
Kuitenkin joka kerta on fiilis juoksun suhteen ollut nousujohteinen, vaikka kello ja syke ei sitä kerrokkaan. Vähemmän kipua... Pidempi askel... Paremmin noussut mäki... Jne.
Tänä tiistaiaamuna (27.1), 12h yövuoron päätteeksi juoksu ensimmäistä kertaa tuntui edes jotenkin juoksemiselta. Kivut ja uskallus antoi jopa ponnistaa, venyttää askelta...
En tiedä oliko keho niin väsyksissä ettei rekisteröinyt kaikkia häiriötekijöitä, mutta oikeen täytyi käskyttää itsensä kotiin kun niin olis lisälenkki houkuttanut!
Pieniä valonpilkahduksia siellä täällä ja tunne että täältä vielä noustaan.
Nyt vaan peukut pystyyn ja jatketaan maltilla.

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Ensimmäinen juoksulenkki

Nyt se on tehty. Eilen ensimmäinen juosten tehty lenkki leikkausten jälkeen!
Ja leikkurissa olosta on kulunut muutama päivä yli 4kk.
Olen tehnyt tuosta juoksemisesta ja sen aloituksesta ehkä liian ison asian itselleni.
Jostain käsittämättömästä syystä juuri juoksuun kulminoituu koko vamma, toipuminen, kuntoutuminen ja vissiin kaikki muu! Siinä mielessä iso henkinen kynnys on ylitetty!

Miksi en voisi tyytyä johonkin muuhun. Kävellen olen lenkkeillyt jo 1½ kk, vaihtelevalla menestyksellä toki sekin. Sauvakävellessä on tullut pieniä juoksupätkiä kokeiltua, mutta tähän mennessä se ei ole oikein luonnistunut, lähinnä kipujen takia. Myös hiihtoa olen kokeillut, ja sehän on parasta hommaa sukset jalassa. Aivan kivuitta ei sekään sujunut mutta hyvät endorfiinit siitäkin sai. Saliharjoittelukin maistui lääkärin toppuutteluun saakka.

Mutta ei, juoksemaan on hinku. Joku siinä on! Aamulla, tai milloin vain, ikkunasta katsoessa näkee juoksemassa olevia ihmisiä. Kaupungilla liikkuessa kiinnittyy katse lenkillä oleviin. Ei niitä ennen näin paljoa ole ollut. Naamakirjan avatessa saa lukea mahtavia juoksujuttuja komeiden maastokuvien kera. Työkaveritkin juoksee... Kaikki juoksee!
Mutta minä vaan olen odottanut omaa aikaani.
En myönnä olevani katkera muille juoksijoille tai siitä hehkuttaville, päinvastoin. Juoksubuumi on upea juttu, juoksutarinoita suorastaan ahmin ja varmasti saa juttukumppanin kun joku kertoo päivän lenkistään.
Miksi juoksu on sitten se juttu. Varmaan monta syytä. Lähtökohtaisesti olen aina juossut,
Niin monessa muussa lajissa kun olen mukana sählännytkin, ja kuten aikaisemmista kirjoituksissa olen asian esille tuonut, on juokseminen kuitenkin ollut se henkireikä, pakopaikka sekä henkisen tasapainon löytämispaikka. Juoksemaan lähdön vaivattomuus, rikoot päälle ja ulos. Ei suurempia valmisteluja, suorituspaikalle siirtymisiä sun muuta. Ahaa elämyksen jälkeen muutama minuutti ja tossu on syönnillään. Ja vaikka aina ei olekkaan "pöljäpäivä" ei lenkille lähtöä ole koskaan katunut.
Ehkäpä näitä tuntemuksia haluaa edelleen kokea.
Saattaa johtua myös siitä että synnynnäinen epämuodostuma putkahti esille juuri juoksemisen myötä. Onhan se peikko poistettava juoksemalla.

No sitten eiliseen lenkkiin. Aamulla suunnittelin hiihtoa, päivän kiireet sekä molempien autojen pajalla olo siirti ajatusta koko ajan myöhemmäksi päivään. Päivään mahtui myös lääkärissä käynti ajokortin jatkon saamiseksi. Lausuntoa lähdin lupakansliaan viemään kävellen ja siinä ajatus pompsahti mieleen että olisko tänään SE päivä.
SE ajatus ei jättänyt rauhaan ja hiihtosuunnitelman karistessa olisi estämään tarvittu Karhuryhmä.
Pakkasta -7 ja upea talvikeli. Pihalla Suunto löysi satelliitit heti ja eiku tossua toisen eteen. Suunnitelmaahan en matkan tai reitin suhteen tietenkään ollut tehnyt mutta jos reilun kilometrin kokeilisi, miksei kaksi jos vaan kivut antaa myöten. 500 metriä ja molemmissa jaloissa tuntemuksia. En kyllä käänny, ei ole vielä hikikään, Kilometri, Samat tuntemukset. Vauhti hiipimistä 8min/km.
Ai että mä nautin! Jatketaan vielä vähän... 1,5 k kohdalla päätän kokeilla miltä tuntuu ylämäki.
Siinä sitten lenkin vaikein kohta, mäessä kävi jopa kävely mielessä, mutta mäen loiventuessa helpotti sen verran että jatkoin. Päätin kuitenkin suunnata takaisin kotiin päin. Loivassa alamäessä vauhtikin nousi kuin itsestään, ja sitä oli toppuuteltava. Askellus kokojalan läpsyttelyä, ei puhettakaan että kykenis päkiällä askeltamaan. Loppu lenkki tasaista maastoa ja fiilis korkealla.
Pihalla suunto stopille ja 4,04 km ja 32 min. Pari syvää hengitystä ja silmäkulman pyyhkäisy.
Ensimmäinen lenkki juosten tehty. Jihaa!!! Mikä fiilis!
Kantapäissä ja akilleksessa selkeitä "ärsyttämisen" oireita. Illalla jopa hieman kipeät ja kosketusarat. Mutta ei missään nimessä niin kipeät kuin olisi voinut kuvitella. Lenkki olisi saanut olla aloitukseksi lyhyempi. 1-2 km olisi riittänyt. Mutta ihminen on heikko houkutuksille!

tiistai 13. tammikuuta 2015

Kyllä ollaan syvällä.

Vuosi on alkanut samoin kuin edellinen päättyi. lenkkeilemättä. Tohtorin varoittavat sanat mielessä päätin ottaa jonkin aikaa hissukseen. Yhtään harjoitusta en ole kuukauteen tehnyt.
Paitsi tänään. Tänään petti hermo ja kaivoin hiihtimet varastosta ja suunnistin ladulle. Fiilis oli kuin lapsella jouluna, äkkiä mulle kaikki tänne nyt. Ja kyllä se mahtavaa olikin, ainakin eka puoli kilometriä, joka oli alamäkeä... Ensimmäisen ylämäen päällä katsoin sykettä. 168, ja niin varovasti kun olin yrittänyt mennä. Siihen loppu menohalut, tai haluja olisi ollut muttei kykyjä. Siitä mäestä ei sitten enään toivuttukkaan, vaan reilun kymmenen kuntoiluyksikköä rimpuilin happivelassa, ja vaikka kuinka yrittin itselleni kertoa että rauhassa nyt, ihan hissukseen, ei syke laskenut koko lenkin aikana lähellekkään pintakaasulukemia. Suunto kertoi sykkeen läpyttäneen jossain kohtaa jopa 179 kertaa minutissa. Keskiarvokin 161. Epäilen mittaria, lähetän huoltoon!
Onhan tuossa innostuksella oma osansa. Eka hiihtolenkki liki vuoteen ja treenit ovat olleet kaikkea muuta kuin sykkeen nostatusta. No ehkä maastopyörällä on päässyt happea haukkaamaan kesän aikana, mutta sitä ei lasketa. Selkeä johtopäätös on paska kunto. Niin huono että hävettää.
Suuntahan on vaan ylöspäin, alemmas ei taida päästä. En tiedä onko lohduttava tieto.
Vähä sama homma kuin köyhyys. Eihän se hauska asia ole vaikka naapuria naurattaakin.

No sitten kantapäät. Vapaan kenkä tuntui melko hyvältä. Ei juurikaan hiihdon aikana hangannut tai muutenkaan häirinnyt. Ei myöskään kipuja. Sitä vastoin huomasin vaistomaisesti hieman aristavani tai varovani liu'un alkaessa. Jotenkin turhaan, mutta onhan niitä saanut kauan varoa, kai se on niin syvässä muistissa. Toinen seikka mikä kiinnitti huomion oli heikko voimataso. Jo muutaman kilometrin jälkeen alkoi pohkeet huutaa hoosiannaa ja armoa. Ei lienee yllätys sekään.
Hiihdon jälkeen oli hienoista arkuutta kantapäissä havaittavissa ja akilles "normaalin" arka ja jäykkä.
Kuitenkin paljon paremmat kuin osasin odottaa. Enemmän nuo on töissäkin kipeytyneet työkengistä kuin nyt hiihtäessä. Joten siitä on hyvä mieli ettei ole paha mieli!

Tässä ei nyt auta muu kuin lisätä vähitellen ulkoilua. Vapaa hiihto ensipuraisulla tuntuis luonnistuvan, mutta tarvii nyt oikeesti edetä pikkuhiljaa. Ja ehdottomasti täytyy pudottaa koneesta tehoja... Perinteisen kenkä ei istunut kotona soviteltuna niin hyvin jalkaan kuin vapaan, mutta kokeilla sitäkin täytyy. Toivottavasti nuo hiihtokelit vaan säilyis.
No onhan mulla uudet IceBugit, ulkoillaan niiden kanssa sitten jos lumet lähtee.

Mutta uskallanko sanoa ja luvata. Tästä se lähtee... Taas.

ps. Finlandia Hiihtokin olis tuloillaan, Ilmo sisällä 50k vapaalle. Vielä en sitä peru, vaikka kaikki muut suunnitelmat kisojen suhteen olen perunut.