Olisikohan pieni läpimurto juoksemiseen…

Tänä marraskuun viimeisenä päivänä jolloin myrskytuuli piiskaa pariasteista vettä vaakasuoraan, yrittämättäkään tulla maahan saakka, on hyvä päivittää blogia kahden ja puolen kuukauden tauon jälkeen. Viime yö meni töissä, aamulla muutama tunti levotonta nukkumista, ylösnoustessa hirmu päänsärky.
Ensi vilkaisu sälekaihtimien välistä ei lohduttanut, hetken mietin onko kaihtimet vinossa vai lipputanko 45 asteen kulmassa… Kaihtimet oli suorassa!

Näillä lähtökohdilla tänään en juokse, joten kirjoitellaan.
Syyskuussa jäätiin siihen että homma etenee, mutta hitaasti.  Juoksemista ei niin paljoa pystynyt harrastamaan kuin haluaisi ja toipumisen hitaus raastoi hermoja.

Lokakuun aikana tein useamman 2-3h sauvakävelylenkin sekä lyhensin juoksulenkkien pituuksia.
Sauvakävellen matkat olivat 14-16 km mittaisia ja juosten 4-5 km. Tämä tuntui sopivan myös kantapäille.
Ja kun tuntuma alkoi olla kokoajan parempi, päätin ryhtyä niinkin huimaan tavoitteelliseen tapahtumaan kuin marrasputki. Annoin tosin itselleni vapauden tehdä putken hieman muutetulla sovellutuksella, eli sauvakävelyn hyväksyn ”juoksulenkiksi” siltä varalta että joka päivä ei jalat juoksemista kestäisi.

Kuten arvata saattaa, ei putki koko kuukautta kestänyt. Jos olisi kestänyt, olisin tänään tehnyt lenkin vaikka Pekka Pouta olisi ennustanut satavia puukkoja tai jääpuikkoja.
Mutta viisitoista treenikertaa se kesti, mitä en pidä huonona saavutuksena. Ensimmäiset 4-5 päivää meni hyvin.
Oikein ihmettelin miten missään ei tunnu kipuja ja juokseminenkin tuntui helpolta. Reilun viikon kohdalla alkoivat ensimmäiset vaikeudet. Ei kantapäissä, vaan penikoissa jotka kipeytyivät 8km lenkin jälkeen. Muutama haasteellinen päivä tehtiin lyhyttä lenkkiä hiljalleen, jonka jälkeen taas helpotti hetkeksi.
9. päivä ja juokseminen oli muuttanut minuun. Hurmiossa availin vähän keuhkoja lyhyemmällä, mutta vauhdikkaammalla lenkillä. Se oli virhe, sillä penikkakivut palasi entistä pahempana. 
Lenkit 10-15. pv. oli vaikeita, joka lenkin jälkeen olin varma että huomenna ei kykene ollenkaan juoksemaan. Uuden päivän koittaessa marrasputken jatkaminen tuntui kuitenkin suuremmalta asialta kuin penikoiden parantaminen ja näin ollen ihmiskoe jatkui.
14. päivä juoksin aamulla yövuorosta kotiin, mutkan kautta tietenkin.  Kilometri ennen kotia alkoi oikeassa sääressä tuntua vihlovaa kipua, niin vihlovaa että tuntui jopa askel pettävän alta. Muutama kävelyaskeleen jälkeen uusi kokeilu juosten, mutta ei, ei kestä.
Järki käteen … Kävellen kotiin, suihkun kautta nukkumaan.

Ja marrasputki oli siinä. Herättyäni päätin ettei minun ole pakko todistaa kenellekään yhtään mitään, vähiten itselleni. En ehkä pystynyt marrasputkeen, mutta puolikkaaseen pystyin. Tässä vaiheessa siitäkin voin olla ylpeä. Tiedän ajatuksen olleen ”tyhmän” jo syntyessään, mutta pitihän se kokeilla. Päätös keskeytyksestä oli ehdottomasti oikea ja varmaan viime hetkellä tehty ajatellen penikoiden kuntoutusta.
Totta kai olen luonnollisesti myös hieman pettynyt, olihan siinä kuitenkin tavoite ja joka ei toteutunut,
mutta olen myös äärettömän tyytyväinen onnistuneeseen 14 päivän ja 15 harjoituksen putkeen.
Se kertoi myös ennen kaikkea kantapäiden toipumisesta ja siitä että rauhallisesti tästä edettäessä näistä palikoista voi tulla vielä jonkinlaiset juoksujalat. Mutta kertoi myös sen ettei kunto riitä jokapäiväistä reeniä, tai siitä ei kerkiä palautumaan ennen seuraavaa. Penikkakipujen ilmaantuminen taas on hyvinkin luonnollinen ylipainoiselle noin paljon harjoitusmäärää kerralla nostavalle. Siitä en ole huolissani, kunhan vain jatkossa malttaa mielensä ja antaa aikaa palautumiselle.
Marraskuun loppu meni vähän niiden ehdoilla mutta kaikki loput viisi harjoitusta tein ilman kipuja.
Koko kuukauden saldo kuitenkin 20 harjoitusta ja 131km. Se on enemmän kuin yhtenäkään viimeisen 22 kuukauden aikana.
Ehkäpä positiivisin asia on kantapäiden kestäminen, tai vähäinen kipuilu. En voi sanoa niiden oireettomien olleen, mutta ne tuntemukset mitä vaikka syyskuussa juoksusta aiheutui, on ollut poissa.
Uskoisin tähän syynä olleen juoksulenkkien lyhentäminen, toisaalta vastaavasti sauvakävelylenkit tein pidempänä, mutta ilmeisesti kantapäitä vähemmän kuormittavana. Tällä on saanut myös lisättyä kertoja.
Myös aika tekee tehtävänsä, leikkauksesta on kuitenkin jo 14 kuukautta.

Tällä tiellä jatketaan, toivottavasti. Haasteita riittää ja ei vähiten pääkopan kurissa pitämisessä.
Ei ole kerta eikä kaksi kun on mopo karannut käsistä ja kaikki pyhät lupaukset harjoitusten aisoissa pitämisestä on lentänyt romukoppaan kun ”ajamisen ilo” juoksuun on löytynyt.
Eikä siinä mitään jos ihan pikkasen keulii, kunhan pitkä ja kovavauhtinen ei osu samaan lenkkiin…

Vuosipäivä nro: 1

Aika menee ihan älyttömän nopeasti, tänään tulee kuluneeksi vuosi kantapäiden leikkauksesta.
En kerro tässä ihan koko vuosikertomusta, ne ovat luettavissa aiemmista teksteistä, mutta mikäli sallitte - ja vaikka ette sallisikaan – niin kerron ”synttärin” kunniaksi muutaman nyt pinnassa olevan ajatuksen, jotka on hyvä saada itsellekin muistiin..

Paljon on vuoden aikana tapahtunut, mutta kunnollisia juoksujalkoja näistä ei ole tullut.
Onhan toki niitä pieniä valonpilkahduksia ollut jolloin toivon kipinä on nostanut päätään,
mutta sitten myös niitä hetkiä jolloin juoksemisesta ei kerta kaikkiaan ole tullut mitään.
Mitään suurta harjoituksellista ajatusta tai peräti ohjelmaa en ole pysty noudattamaan montaa
päivää, ne ovat kariutuneet kipuihin ja särkyihin.
Mutta jos ja kun on malttanut pitää lenkit 4-5 km mittaisina, juossut hitaalla vauhdilla eikä ole hakeutunut mäkisiin maastoihin, on viikossa saattanut onnistua useampikin lenkki.
Mutta mikä siinä on, että muutaman hyvän kivuttoman lenkin jälkeen tarvitsee kokeilla rajoja
joko turhan kovalla vauhdilla tai liian pitkällä lenkillä? Niistä seurauksena on monesti on
kylmähoito ja parin päivän ylimääräinen pakkolepo.

Vasen kantapää on se joka hommaa jarruttaa. Oli muistini mukaan huonompi jo ennen
leikkaustakin, eikä haava meinannut umpeutua leikkauksen jälkeenkään. Nyt lenkillä vasen
saattaa alkaa kipuilemaan jo muutaman sadan metrin juoksun jälkeen, ei yleensä niin että
lenkki pitäisi keskeyttää, mutta käy ikään kuin muistuttamassa olemassa olostaan.
Tällöin yleensä lenkin mitta on jäänyt suunniteltua lyhyemmäksi.
Vasen myös särkee lenkin jälkeen useimmin sekä tarvitsee kylmähoitoa, mitä oikea ei tee.
Oikeassa kantapäässä tuntemukset saattaa alkaa vasta kilometrejä myöhemmin, jos ollenkaan,
eikä sen kestävyyttä ole päässyt oikeastaan testaamaankaan vasemman ottaessa suuremman
roolin.Toki on myönnettävä ettei juoksukuntokaan häävi ole.  Huono kunto yhdessä ylipainon
kanssa vaikuttaa muutenkin mm. jalkojen jaksamiseen suuresti, miksei siis kantapäihinkin.

Maaliskuussa lopputarkastuksessa ortopedi totesi jalan kuntoutuneen hyvin. Minun mielestä ei,
mutta meidän kriteerit olivat erilaiset.
Hänen päätelmät ovat tietysti niitä jotka normaali- ja työelämässä riittää.
Minä katson enemmän urheilusuoritusten valossa. Tai minulle normaalielämään kuuluu
juokseminen, hiihtäminen, pelaaminen ja muu urheileminen.
Olenko sitten normaali vai epänormaali?
”Normaalielämässä” kantapäät unohtuvat, niin töissä kuin kotosalla. Kaikkia kenkiä voin käyttää, työmatkat voin tehdä kävellen, tai pyörällä. 
Ovat siis parantuneet niin että eivät muistuta olemassaolostaan.
Paitsi, jos on tehnyt liian kovan tai pitkän lenkin. Silloin kantapäiden arkuus saattaa jonkin verran haitata. Toisin sanoen ne eivät vielä olekkaan kunnossa.
Muistan ortopedin kertoneen myös pidempiaikaisista toipumisista, siis vuoden ja ylikin kestäneistä.
Eikä tainnut missään vaiheessa satavarmana pitää että näistä vielä juoksujalkoja tulisi.

Siksi tässä on vähän kahden vaiheilla miten asiassa etenisi.
Lähtisikö kyselemään mitä on pielessä, ja jos jotain on pielessä niin olisiko jotain tehtävissä.
Jotenkin on sellainen tunne että jatkohoito olisi uusi leikkaus jossain vaiheessa.
Olisinko siihen valmis? Takaisiko se juoksuun kykenemisen? Olisiko se sen arvoista?
Ellei varmuutta näihin saa, en usko leikkaukseen enää suostuvan.
Sen verran nämä leikkaukset ovat raastaneet.
Olisiko vaihtoehtona sitten jatkaa sitkeästi lenkkeilyä kantapäiden ehdoilla.
Tilanne on kuitenkin parempi kuin esim. keväällä. Lenkkien pituudet on kasvaneet, ehkä vauhditkin.
Ei paljoa, mutta kuitenkin. Tällä menolla voisi saada vuodenvaihteeseen mennessä normilenkin
pituudeksi liki kympin, ja jotain pitkistä voisi kokeilla. Sitten oltaisiinkin jo lähellä ihanne tilannetta.
Kaksi tai kolme 8-12 km lenkkiä ja lisäksi yksi pidempi…
Näitä pohdin jo keväällä, syksyllä juostaan sellasia ja sellasia lenkkejä, no ei juosta!

Vaakakupissa painaa myös haave ehjästä maratonista. Viime syksynä olin varma että juoksen vuoden päästä maratonin. No nyt sitten ei puhettakaan että pystyisin. En edes puolikkaalle!

Viime aikoina olen jotenkin asennoitunut luovutus kannalle.
Onko minun vielä se maratooni juostava?
Mikä pakko minun se on juosta? Mitäs jos jalat kestäisi muuten, mutta marareenillä saan ne taas solmuun? Onko varmaa että saan vielä ikäloppuna elämäni juoksun maratoonilla? Tekeekö se minusta paremman ihmisen?  En nyt edes muista kaikkia pohtimiani jutskia!
Mutta olenko jo luovuttanut kun pohdin näitä?

Lueskelin eilen aiempia kirjoituksiani. Jäin pohtimaan kohtaa jossa kaipasin lenkille metsään ja luontoon! Tuohon pystyn nyt, eli sen olen saanut takaisin. En ehkä pysty ”raastoon” vielä, jos koskaan pystynkään, mutta siitä tunteesta saan nauttia ilman sen suurempia tavoitteita.
Jos nyt kuitenkin vaan juoksentelisi niin kuin hyvältä tuntuu ja asettelisi tavoitteet sen jälkeen kun jalat rupeaa kestämään. 

Jotain, ehkä vanhan toistoa

Tässä sitä taas ollaan sormet näppäimillä, ties monettako kertaa, ja tekstiä pitäisi saada aikaiseksi.
Ei vaan saa... Varmaan kymmes kerta kun yritän saada juttua tehtyä!
Rapiat kuukausi edellisestä päivityksestä ja en edes otsikkoa keksi.
Mitä kertoisi? Mikä on kertomisen arvoista? Onko jotain uutta, ei saman vanhan toistoa!
Onhan tässä jotain tapahtunutkin, vai onko sittenkään. Jos on, niin miten sen taas vääntää tekstiksi.

Mikä on luomisen tuskaa? Pieni lumilapio!

Jos nyt sitten jotain. Edes vanhan toistoa.
Kantapäistähän tässä pääasiassa on kertoiltu. Ei juurikaan mitään uutta silläkään rintamalla.
Oikea on toipunut paremmin ja tuskin edes kipeytyy niillä lenkeillä mitä vasen antaa tehdä.
Eipä tuo ole oireeton oikeakaan, mutta huomattavasti parempi kuin virkaveli vasemmalla.
Tällä hetkellä pystyy parhaimmillaan "ilman kipuja" juoksemaan 6-8 km helpohkossa maastossa. Siitä pidemmät matkat, varsinkin mäkisessä maastossa on haasteellisia.
Noin isossa kuvassa toipumista on tapahtunut. Keväällä, ja vielä toukokuulla tuntui suunnilleen samoilla kivuilla pääsevän 3-4 km lenkin, nyt saattaa päästä 8 jopa 10 km.

Onhan tämä vaan turkasen hidasta. En olisi ikinä uskonut että 10 kk leikkauksen jälkeen edelleen kamppailen kipujen kanssa ja juokseminen tapahtuu niiden ehdoilla.
Oikea tuntuu toipuneen paremmin, vaikka sieltä operoitiin myös akillesta. Sen paranemista, tai kestämistä ei kuitenkaan ole oikein päässyt testaamaan vasemman ottaessa roolia juostessa.
Joskus heikkoina hetkinä, siis lenkillä kipujen alettua, tai lenkin jälkeen vasenta ontuessa ja jomotusta ihmetellessä, on käynyt mielessä olisiko operatiossa voinut käydä pieni epäonnistuminen?
Siihen olen ajatellut ottaa selvää vasta syyskuussa. Lopputarkastuksen yhteydessä maaliskuussa ortopedi kertoi toipumisen voivan viedä vuodenkin. En silloin kuvitellut kuuluvani siihen hitaasti toipuvaan markinaaliryhmää, vaan siihen ikänsä liikuntaa harrastaneeseen nopesti toipuvaan eliittiryhmään. Eipä ole ekakerta kun väärässä olen!
Mutta syyskuussa tulee leikkauksesta vuosi. Jos juokseminen on takkuamista kipujen yms. kantapääongelmien takia vielä silloin, täytyy asiaa lähteä tohtoreilta kyselemään.

No sitten vähän lenkkeilystä, siis vähän.
Kesäkuun loppu oli hiljaisempaa lenkkeilyrintamalla. Edellisen jutun lenkkihehkutuksen jälkeen tuli kymmenen päivän tauko. Pari päivää päätin antaa kantapäille huilia kipuilun takia. Sitten oli juhannusta ennen työvuoroissa suma ja juhannusviikonloppu vietettiin Naantalissa ja Turussa.
Juoksuvermeet oli kyllä mukana akuutin juoksuhimon iskemisen varalta, mutta varustautuminen osoittautui turhaksi. Juoksuaika koitti vasta Lapualla, jonne siis Turkkusest siirryimme ja sekin lenkki tuli tehtyä puoliksi siksi, etten olisi trikoita turhaan ympäri länsirannikkoa raahannut.
Kuun viimeisinä päivinä sain muutaman lyhkäsen hölkän kotipuolessa aikaiseksi.

Heinäkuulle asetin pari tavoitetta. Ensimmäinen on lenkkien säännöllisyys ja toinen maltillinen kilometrien nosto pk-sykkeillä. No kilometrien nosto on helppoa säännöllisyyttä noudattamalla, mutta kun mulla on nuo pari muuttujaa. Välillä kun tuntuu että aika veitsen terällä mennään niin lenkkien tiheyden ja varsinkin pituuksien suhteen. Nyt tavoitteena on saada vaikka sitten lyhyempiä lenkkejä, mutta useammin, ja varsinkaan edellisen kuun kymmenen päivän taukoja ei enään pidetä.
Nyt rapiat parikymmentä päivää on mennyt tavoitteiden osalta loistavasti, muutamaa ylilyöntiä lukuun ottamatta. Ylilyönneiksi nostan 13 ja 15 km sauvakävelylenkit jotka meni enemmän juoksemiseksi ja samalla myös kantapäille melkoisen kivuliaiksi. Hieman ne sotki ylimääräisellä huilipäivällä säännöllisyyttä, mutta toisaalta kilometrejä saatoi tulla muutama enemmän,
muttei sitten pk-sykkeinä.

Ja pakollinen fiilistelyosio.
On lenkkien joukossa muutama helmikin. Se vaan on uskomatonta miten suuri asia mielenrauhaan ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin on onnistunut lenkki. Siinä on jotain käsittämättömän suurta!
Aamulenkki yön kasteisilla metsäpoluilla, tai kun lämmin kesäsade piiskaa kurttuista naamaa.
Se tunne että olet osa luontoa, pieni ihminen suurten kuusien keskellä mutta kuitenkin osa luontoa.
Se tunne kun et ajattele kantapäitä juostessa vaan juoksu kulkee itsestään, hengitys kulkee ja matka etenee vaivattomasti, miltei huomaamattomasti...
Vähätellä ei voi myöskään sen pienen väsymyksen aiheuttaman hyvänolon tunteen puseroon hiipimistä tai lenkin jälkeisen endorfiinihumalan fiilistelyä...

Kyllä juokseminen on ihmisen parasta aikaa!

Tossu hiertää, haittaax se?

Sunnuntai, ja sataa vettä. Eilinen hellerajalla käynyt, toistaiseksi ainut kesäpäivä on vain muisto.
Tälle päivälle olin kaavaillut hieman pidempää siivua, joten baanalle vaan testaamaan miten sokerinen äijä onkaan. Parina aikaisempana päivänä on tullut juostua hyvällä fiiliksellä ja vähillä kivuilla mukavat lenkit, joten tämän "pitkiksen" päätin tehdä sauvat käsissä juoksu-sauvakävelynä.
Jos vaikka malttais pitää sykkeet kurissa, juostessa kun tällä kunnolla ei oikeen pk alueella pysy.

Liekkö "sademies" pohtinut päissään ettei tuo kaveri kyllä vettä kestä kun sade taukosi juuri ennen lenkin aloitusta. Suuntasin Sonninmäelle kevyellä hölkällä. Juoksentelin helpohkot osuudet ja sykkeen meinatessa karata vaihdoin dementiahiihtoon. Pohdin miten hienoa on sateen jälkeen liikkua metsässä, linnut etsivät broteiiniä heinikoista, josta tuli mieleen autohallissa pesiytyvät Pulut, tai Kyyhkyset, vaimitänenyton. Siis miten on mahdollista että kiviä syövä böödi paskantaa niin suuria kasoja autojen päälle? Ei käsitä ei.
Harmoonista lenkkiä rupesi hiertämään kenkä, tai roska kengässä tai kurtussa oleva sukka. Pysähdys ja tilanteen tarkistus olikin järkytys. Mun sileäksi operoidut kantaluuni ovat hanganneet Solomonin Speedcrossien kantapäähän reijän, ei saakeli, mä kun niin luulin että tästä ongelmasta olis jo päästy eroon. Vuosien aikana Asicsin aikakaudella tähän ongelmaan törmäs alvariinsa. No se oli sitä sekavaa aikaa muutenkin.  Siinä yritin sitten muokata kenkää ja asetella sukkaa ettei pahemmin kantapää hiertyis. Jotenkin siinä onnistuin vaikka parin sentin kokoisen vesikellon kotona sitten huomasinkin. Lenkki jatkui suunnitelmien mukaan, Sonninmäeltä kävin pienen mutkan sairaalan takana olevissa mäissä josta sitten käänsin kurssin kotiin päin.
9 km kohdalla uudelleen alkanut sade tuntui hyvältä. En tiedä miten pahasti olen tunne elämältäni vinkasahtanut kun, sateen ropistessa ryppyseen naamaan ja pienen väsymyksen hiipuessa puseroon, pohdin miten etuoikeutettu sitä on kun tämänkin saa kokea, ja vielä nauttii siitä. No sen saakoon joku enemmän asiaan perehtynyt tohtori Feelgood arvioida, minä nautin senkin ajan.
Loppumatkasta arvatenkin rupesi kantapäätkin kipuilemaan. Pari viimeistä kilometriä oli hieman hankalaa kun ei tiennyt juostakko vai kävellä. Kävellessä tuntui hiertymä pahenavan ja juostessa taas kantapäiden kipu lisääntyi.
Kotiin pääsin mukavasti ja Suunto näytti liki 13 km lenkiä 8.07 kilometriajalla.

Oikeassa kantapäässä on tosiaan mukavan kokoinen vesikello, onneksi ei hiertänyt verille asti.
Kantapäiden muu kipuilu ei tieten ollut mitenkään positiivinen juttu. Lenkki oli pisimpiä leikkauksen jälkeen tehdyistä, joten ei sinällään ihme, toisaalta taas parin viikon sisällä tehdyt lenkit viittasivat kipujen vähenneen. Ehkä olin liian luottavainen...

Kokonaisuutena jo se että pääsen tuollasen tekemään on iso asia. Endorfiinipaukku lenkistä, kelistä ja suorituksesta jyräs nämä ikävemmät asiat. Niihin joutuu palaamaan varmaan huomenna.
Vesikello ei varmaan tunnu hyvältä työkengässä. Toinen pohtimisen paikka on lenkkien suunnittelu kipeytymisen välttämiseksi. Pitääkö nuo pidemmät jättää vielä kokonaan väliin vai tehdä ne pelkästään sauvakävellen...
Speedcrosseilla on taivallettu noin 200 km, kilometrejä jäljellä siis paljon. Tarvii jotain suunnitella.
Sama kun saattaa olla edessä muillakin kengillä.

Keli kohdallaan, siis metsään.

Vapaapäivä, aurinkoa ja lämpötila 15 astetta.
Ihan suussa maistu makialle pelkkä ajatuskin lenkistä.
Tämmöisenä aamuna saattais iskeä harmituksen puolelle jos ohjelmassa olisi jotain lenkin estävää toimintaa... Onneksi ei ollut.
Ja kun "pakollinen" tauko edellisestä lenkistäkin on tullut lusittua tuplana, niin onko tuo sitten ihme jos juoksujalat alkoivat vipattaa siihen malliin että buusteja oli lähdettävä ulkoiluttamaan.
Kuntohan on kauniisti sanottuna huono, ja se taas johtuu vähäisestä ulkoilusta jota en siis ole päässyt lasisten kantapäiden johdosta tarpeeksi harrastamaan.
No nyt sitä olis tarjolla, niin ulkoilua kuin kuntoa, joten ei kun poimimaan ne talteen.

Otin poikkeuksellisesti puhelimen mukaan, ihan kameran takia. Ajattelin räpsiä kuvia reitiltä tai muualta maastosta. Yleensä en viitsi moista aparaattia matkassa kuljetella, koska haluan viettää lenkin ajan itsekseni omissa ajatuksissani ilman puhelimen pärinää. Saattaishan tuo olla sen ajan soimattakin, mutta yleensä se soi silloin kun sen ei pitäisi soida. Eikä siinä mitään, hienoa että ihmiset ottaa yhteyttä. Onpahan ainakin joskus jotain sosiaalista elämää. Mutta sen voi siirtää lenkin jälkeenkin tapahtuvaksi.
Niin... Koska kunto on siis huono, olen päättänyt tehdä lenkit matalalla teholla, ja siihen kameran mukana olo sopii hyvin. Saa tarvittaessa pienen sykkeen laskutauon kun räpsii muutaman kuvan.

Juoksemisessa on ollut oikeastaan huonoja ja tosihuonoja päiviä. Olen kuitenkin sitkeesti koittanut lenkkeillä kipujen sallimissa rajoissa ja onneksi ihan viimeisimmillä lenkeillä on homma tuntunut hivenen aukeavan. Pari kuukautta sitten 2-3 km lenkki oli kipujen suhteen maksimi, nyt päästään jo 5-7 km päähän. Kuitenkaan"ajamisen iloa" ei ole monenakaan päivänä ollut, joten liikoja en odotellut nyttenkään.
Mistä lie johtui, muutaman päivän tauosta, säästä vai mistä, tänään oli varmaan leikkauksen jälkeisen ajan paras lenkki.
Pikkusta vajaa 8 km pk-vauhdilla. Kipuja ja tuntemuksia oli, mutta hienosti "hallinnassa".
On nämä vaan sellasia hetkiä että hyvä ettei silmähikeä pukkaa...
Nyt kun vaan pystyis maltilla viemään hommaa eteenpäin.

Ja otinhan minä muutaman kuvankin...


- - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - - -
Pikkasen on harmittanut myös Helsinki Half Marathonin DNS. Siellä näytti kaikilla olevan niin mukavaa... En usko että olisin juoksusta nauttinut, tuskin edes maaliin olisin päässyt, mutta näytti mm. KPK 24/7 porukalla olevan kokoontumisajot ja niissä kinkereissä olisi ollut mukava pistäytyä.
Ens vuonna sitten...

Ei vaan juokseminen aukea.

Kävin tänään lenkillä. Eihän lenkillä käymisessä sinällään enään mitään ihmeellistä ole, onhan sitä nyt sentään jonkin verran päässyt käymään, vaikka ei se ihan jokapaiväistä herkkua vielä olekkaan.
Tänään laitoin kuitenkin lenkiin panokseksi Helsinki Half Maratonille osallistumisen. Tavoitteena juosta 12-15 km niin että lenkistä jää hyvä fiilis, mutta ennenkaikkea halusin tietoa missä vaiheessa kipeytyy kantapäät! Viimeaikaisten lenkkien nojalla tiesin kipujen alkavan, mutta mikäli kivut alkaisi mahdollisimman myöhään, saataisin hulluuksissani puolikkaalle lähteäkkin. Ajatushan on sikäli yltiöoptimistinen, että viimeisen kuukauden aikana en juuri viittä kilometriä pidempää lenkkiä ole juosten tehnyt, ja varmaan joka lenkillä on jonkinasteisia kipuja ollut, myös vasemmassa polvessa.
Sauvakävellen on sitten noita pitempiäkin haalittu.
Puustiset jalkaan ja baanalle. Ei tainnut matka taittua kuin 500 m kun vasen kantapää antoi ensim-
mäisiä merkkejä olemassa olostaan. Matkan edetessä oikeakin lähetti signaaliaan, mutta 2 k kohdalla tilanne oli kuitenkin "hallinnassa" ja testi edelleen hyvällä mallilla. Reitillä on 2,5-3,5 km kohdalla mäkinen osuus jossa sitten rupesi epäusko hiipumaan puseroon. Vauhtia oli pudetattava ja askelta lyhennettävä kun kengän paine kantapäähän tuntui muodostuvan enenevässä määrin kipuilua.
Se siitä testistä sitten, ja niinpä päätin oikaista kotiin. Loppureitti oli helpohkoa, pääosin tasaista maastoa joten tuntemuksetkin hieman tasaantuivat, niin kanta- kuin yläpäässäkin, mutta totuus on kuitenkin selvä, ei näillä jaloilla ja kunnolla vielä puolikkaalle lähdetä!
Lenkin kokonais pituus jäi 7 km:iin, eli puoleen suunnitellusta ja kolmasosaan puolikkaasta.

En nyt oikeastaan kovin pettynyt ole. Sanottaisko vaikka niin että tulos oli oletettu, joskaan ei toivottu. Juoksu pohja on kuitenkin hyvinkin hatara. Lenkit ovat olleet lyhyitä ja hidasvauhtisia, joten sellaista puolikkaalle vaadittaavaa kuntoakaan ei ole päässyt tupsahtamaan. Lenkkejä on tietysti rajoittanut kivut niin kantapäissä kuin vasemmassa polvessakin. Nyt tällä lenkillä ei polvessa ollut minkäänlaisia tuntemuksia, se positiivisena asiana mainittakoon.
HHM:la minulla olisi ollut viimevuodesta lääkärintodistuksella siirtynyt osallistumisoikeus.
Nämä kantapääongelmat kun alkoivat jo niin julmetun kauan sitten. Taloudellista menetystä ei siis juurikaan peruuntumisesta tule, vaikka se lienee pienin propleemos tässä asiassa.

Edellisestä postauksesta on vierähtänyt jo reilu kuukausi. Huhtikuun loppu sujui lenkkeilyjen osalta kohtuullisesti. Lenkkejä kertyi mukavasti niin sauvoilla kuin juosten. Pakkolepopäiviä tuli sitten peräkkäisten harjoituspäivien päälle väkisin jottei mitään takapakkia kantapäihin iskisi. Vapun tienoilla hankin jostain lahjakkaan vatsataudin, jonka aikana painoa lähti 4 kg. Voimien palautumiseen meni melkeen viikko. Töissäkin on ollut muutamia työrupeamia tuplaöineen, ja niistä kun ei tunnu vanha enään toipuvan millään, niin olen suosiolla huilannut nekin ajat. Joten jotain on tullut tehtyä, mutta sellaiseen tasaiseen ja selkeään rytmiin en ole päässyt.

Eli eteenpäin mennään mutta niin turkasen hitaasti. Vielä ei heitetä kirvestä kaivoon juoksemisen suhteen, tai juoksukisoihin osallistumisen suhteen. Mitään tapahtumaa en lyö lukkoon ennenkuin juokseminen rupee sujumaan ongelmitta. Menee siihen sitten vuosi tai kaksi tai...
Parran ajamista olen kyllä miettinyt...

Eka kympin lenkki on totta.

Kymppi tarkoittaa ennen kaikkea kilometrejä, ei arvosanaa! Vaikka ei se lopulta kaukana ole sekään.
Kohta kuukausi edellisestä päivityksestä. Siinä oli vähän hiljaiseloa lopputarkastuksessa käynnin jälkeen ja ikään kuin pieni kynnys ylitettävänä nuiden kipujen suhteen. Viimeiset lenkit ennen ortopedillä käyntiä kuitenkin mentiin kipujen sietorajalla. Kantapäiden lisäksi kipuili polvikin.
Ortopedin sanat oli jäänyt kaikumaan korviin... On siis ollut pakko viettää siestaa juoksun suhteen.
Ja on kait sitä pikkasen kuunneltava asiantuntijaakin, vaikka se uhma kokeilla "rajoja" sieltä aina välillä päätään nostaakin.
Parin viikkoon en tehnyt mitään liikuntaa. No työmatkat pyörällä, mutta sitä ei lasketa.
Siinä sitten syrjäytyessäni ja synkkyyteen vaipuessani soi puhelin...
Soittaja oli Martti, erittäin hyvä kaverini Martti, silleen heterolla tavalla. Martin kanssa on juostu niin tuiskussa, tuulessa, kovassa pakkasessa kuin paahtavassa helteessä. On koitettu pudottaa toinen "miesten lenkin" mäkivedoissa, käyty useampi yhteinen maratooni reissu ja monta muuta seikkailua.
(Miesten lenkiksi kutsumme 18 km reittiä Hyvinkään Svetsistä Erkylään ja takas "latupohjia" pitkin, matkalla on 9 kpl. kohtuullisen isoa nousua).
Martti siinä sitten kyselemään lenkkiseuraa sauvakävelylle, ja sehän vain sopi.
Lenkki Martin kanssa ei ole koskaan mikä tahansa lenkki. Se on aina sosiaalinen ja hyvän mielen kohotuslenkki isolla H:lla. Jos nyt koskaan lenkin jälkeen paha mieli olis, niin näiden lenkkien jälkeen se on sula mahdottomuus.
Siitä se sitten lipsahti liikunnan puolelle. Reilu tunti ja niin oltiin taas hommassa mukana. Maailman murheet tuli parannettua ja mikä parasta, ei juurikaan kipuja missään. Tuosta hetkestä eteenpäin olenkin sitten tehnyt joka päivä jotain, lukuunottamatta pääsiäisviikon minilomaa rouvan kanssa Tampereelle. Sitä piti ihan kylpylään mennä juhlistamaan 30v. yhteistä taivalta.
Näiden pienten lenkkien innoittamana lähdin kokeilemaan hieman pidempää juoksupätkää maastoon.
Siinä sitten sattui "pöljä päivä" minunkin kohdalle kun hiljaa hiiviskelin loskassa, kurassa ja osittain jäätiköillä 10,5 km. Reitti kulki pääosin kaupungin ulkoilureittejä pitkin, mutta paikoin oli niin houkuttelevia polkuja sulana että oli pakko poiketa "sivupolulle". Ei juurikaan kipuja missään,
ei lenkin aikana eikä jälkeen. Seuraavana päivänä normaalia oudon liikunnan tuomaa lihaskipua kylläkin. Edellisestä yli kympin lenkistä juosten taitaa olla 14 kk aikaa.
Ja ei, en meinaa hetkeen tuollaista uudelleen vetäistä juosten. Sauvakävellen kyllä. Mennään pienin askelin eteenpäin, mutta välillä on pakko hieman laittaa Artsi likoon.
Mutta sen verran on mukava värinä päällä lenkkeilyn suhteen, että en vielä parrasta luovu...

Lopputarkastus vol2.

Muutaman päivän kuluttua tulee puolivuotta leikkauksesta. Joulukuinen "lopputarkastus" siirtyi maaliskuulle huonon toipumisen ja kipujen johdosta. Tänään kävin sitten kirranpolilla näytillä! Etukäteen jännitti, sillä eihän kantapäät kunnossa ole. Paljon on homma joulukuusta edennyt, silloin ei pystynyt oikeastaan juoksemaan yhtään. Oli kenkiä mitkä ei jalassa viihtyneet, rappusissa kulkeminen tuotti kipua ja monta muuta asiaa mitkä nyt pelittää miltei normaalisti.
Paitsi juokseminen!
No juostakkin pystyy jonkun verran. Lyhyet muutaman kilsan lenkit sujuvat jotenkuten varsinkin jos malttaa pitää juoksuttomia päiviä riittävästi. 5-6 km lenkit on vielä liikaa jos kipua pidetään kriteerinä lenkin tekemiselle.
Ortopedille kerroin tietysti rehellisesti tilanteen, ongelmat ja kipualueet ja tietysti missä ollaan menty eteenpäin toipumisessa. Keskustelujen ja ajatustenvaihdon jälkeen katsoi tohtori toipumisen edenneen hyvin ja ettei uusintakäynnille ei ole aihetta, jollei jostain syystä tilanteessa jatkossa tapahdu muutosta. Aika on näin vanhalla se joka vie tilannetta eteenpäin, näin vanhalla se se aika tietysti on helevetin paljon pitempi. Kipuja vähättelemällä ja liiallisella rasituksella taakseppäin.
Kipu on se mittari, mikä kertoo mitä saa tehdä ja kuinka paljon. Kertoi vielä, kun selkeesti arvasi Arton juoksua joka tapauksessa tekevän, että pitkittynyt kipu ja liiallinen rasitus altistaa uusille tulehduksille ja vammakierteelle. Ne voisivat olla sitten kuolinisku juoksemiselle. Kertoi tosiaan vastaavien leikkausten toipumisaikojen olleen joillain jopa vuosia ja monen urheilu-uran päätepiste.

Keskustelussa kävimme läpi myös muita oireita mitä vamman aiheuttamana saattaa ilmetä, kuten lyhyiden juoksulenkkien aikana ilmennyt polvikipu. Pitkä odotusaika (10kk) oireiden alkamisesta leikkaukseen sekä leikkauksen jälkeinen aika jättää alitajuntaan ja lihasmuistiin varomista joka voi ilmetä askellusvirheinä. Myös nivelten jäykkyydet, lihasvoiman puute, etenkin leikkausalueella sekä pitkä juoksemattomuus voi aiheuttaa kipuja, niin polveen kuin vaikka lonkaan. Tässä kertoi jälleen että maltti on valttia ja kipua kuunnellen ja arvostaen. Oli aika helppo olla samaa mieltä.

Joten kait sitä saa olla onnellinen että on toipunut edes normaalielämään pystyväksi.
Mikä sitten on normaalia elämää juoksemaan tottuneelle.
On vaan unohdettava harjoitusohjelmat ja muut tavoitteelliset suunnitelmat juoksemisen suhteen ja tehtävä lenkki päivän tuntemusten mukaan.
Jatketaan venyttelyjä ja jumppaa. Lisätään liikkuvuutta ja lihasvoimaa. Juostaan, ja jos ei juosta tehdään jotain muuta.
Alkaa näyttää siltä ettei maratoonia enään juosta. Tähän alan kallistua. Aika näyttää...
Kesällä 2013 kasvatin parran. Päätin ajaa sen vasta kun maratooni menee alle 4 tunnin.
Ehkä tyydyn 5 km saunalenkkiin ja jonain heikkona hetkenä höylään naamani.

Olishan se pitäny arvata.

Mitä kaikkea voi tapahtuakkaan! Tämä kirjoitus on tosi ja sisältää pienen ihmisen kolmen viikon sairauskertomuksen.
Niin kuin olin jo hyvässä uskossa juoksuputken suhteen, niin ei. Joku aivan selkeesti tahtoo minun olevan juoksematta. Vai puuttuiko luonto peliin etten olis vetänyt överiksi?

Juoksuputki kerkesi 14 päivän ikäiseksi, siihen osui 15 lyhyttä juoksupätkää ja kaksi vapaan hiihtolenkkiä. Juoksukilometrejä tuossa pätkässä kertyi 37,7 ja vapaata hiihtoa 30 km.
Tuon "putken" 15. päivänä tarkoitus oli aamulla hiihdellä hissukseen pidempään ja illalla juosta. Hiihto oli aika pehmeetä touhuu, yöllä oli tullut lunta reilusti, varmaan 20-30 cm, ladut oli keretty paikoin ajamaan, paikoin ei. Suuntasin lentokentän suuntaan jossa ajattelin kohtuu helpon maaston turvin saavani mukavan pitkän harjoituksen kantapäitä liikaa rasittamatta.
Miltei heti lentokentän reitistölle päästyäni, matkaa takana ehkä 6-7 km, iski voimattomuuden ja väsymyksen tunne. Ei semmoinen joka tulee normaalisti suorituksesta väsähtämisestä vaan joku sellainen missä ajattelee heti että kaikki ei ole nyt kohdallaan... Kädet tuntui painavilta, ei meinannut jaksaa edes eteenpäin nostaa, saati työntää. Mitähän helvettiä tämäkin nyt!
Pakko oli lähteä kotia kohti. Vielä kun sen verran jaksoi. Parkkipaikalla yritin bongata tuttujen autoja, en tunnistanut ainuttakaan. Puhelinkaan ei ollut mukana. Matka jatkukoon...
Muistan ajatelleeni vanhaa fraasia, että juopot sammuu, minä en ole semmoinen!
Pääsin kotiin, 14 km takana, lämmintä juomaa ja suihkun kautta nukkumaan.
Huono ja heikko olo jatkui 3 päivää, väsynyt, veto pois kuin leikkiautosta, pientä päänsärkyä muttei kuumetta. Ei nuhaa eikä yskää mutta ei puhettakaan että lenkille olisi asiaa. Jälkikäteenkään en tiedä oliko flunssan alkua vai mistä moinen "sairauskohtaus" johtui.
Perjantaina 6.2 oli hieman vahvempi olo, hyvä niin sillä sunnuntaina on Hyvinkää Hiihto, jonka järjestelyissä olen korviani myöten.
No ei mennyt perjantaikaan ihan tuubiin, illalla olin katsomassa hiihtotouhujen välissä pojan II-div. salibandymatsia. Sieltä kotiuduttuani iski selkään noidannuoli. Hetkeen en saanut edes hengitettyä, niin pahan krampin selkäfileeseen iski. Voi helvetti mitä touhua. Yö meni miten meni, aamulla lääkärin kautta kisaa rakentamaan. No ei musta oikeasti mitään apua ollut. Isojen poikien tiellä taisin olla. Kipulääkkeiden ja relaksantin avulla selvisin viikonlopusta, kisat pidettiin ja kaikille halukkaille saatiin aika yms.
Alkuviikko (7 viikko) meni sitten selän toipumista odotellessa. Paitsi mitä nyt maanantaina tökkäsin sormeni asiakkaan sokerimittausneulaan, jouduin nollatesteihin ja seurantaan puoleksi vuodeksi. Torstaina rupesi vihdoin tuntumaan että juoksu voisi onnistua. Iltasella sitten kävin 4 km kokeilemassa. Selkäkramppi muistutteli olemassa olostaan mutta ei juurikaan haitannut. Syke sen sijaan oli koko lenkin ajan vauhtiin nähden korkealla, keskisyke 142 ja vaikkei juokseminen mitenkään helppoa ollut niin syke olisi voinut olla matalampikin.
Perjantaina heräsin lihas- ja päänsärkyyn. Eikö tämä nyt vois jo riittää. Ei kuumetta. 35,8. Panadolia turpaan ja töihin. Toinen Panadol ysin aikaan auttoi särkyihin ja pääsi keskittymään työntekoonkin.
Iltapäivällä soitti työterveyshoitaja ensimmäisten verikokeiden "nollatestissä" olevan negatiiviset.
Seuraava kuukauden päästä, sitten 3 kk ja vielä 6 kk. Hetki hoitajan soitosta tuli tarve mitata kuume. 37,3. Voi elämän käsi, Artsilla kuumetta, ei ole mittariin saatu taltioitua ainakaan 20 vuoteen kuumetta. Soitto takas hoitajalle ja sairaslomalapun kanssa kotiin viikonloppua viettämään. Illalla kuume nousi melkeet 39:iin jossa se huiteli myös lauantain ja sunnuntain. En muista montaa kertaa olleeni näin heikossa kunnossa mitä tänä viikonloppuna olin. Lihas- ja pääsärky oli ihan hirveetä. Yskiessä tuntui tulevan keuhkot kylkiluiden kanssa pihalle. Maanantaina oli sitten aika työterveyslääkärille. Taudille löydettiin nimi: A-virus. Akuutti kesto 4-5 pv. mutta koska tietää minun lenkkeilevän, kertoi lenkkeilijälle tärkeimpien aikojen koittavan vasta akuutista vaiheesta toivuttua. Pari viikkoa pitäisi malttaa vielä toipua ja ottaa todella iisisti jälkitautien pelossa.

Nyt vietetään taas sairaslomaa, sitä kun ei meikäläinen ole viettänytkään sitten syksyn. En uskalla toivoa, ainakaan ääneen, mutta jokohan alkais olemaan tässä. Jos ihan pikku hiljaa, silleen vaivihkaan voisin juoksennella, vaikka vaan kerran päivässä!

Viikko juoksua

Pieni raportti ensimmäisistä juoksu kilometreistä. Viikko sitten tein ekan juoksun pitkiksenä, 4 km.
Tärkeä hetki, ennenkaikkea henkisesti. Hetki jota tosiaan oli odottanut monta kuukautta.
Kivuittahan tuo ei mennyt, kuten ei viikon muutkaan lenkit, mutta voi jumaspimpula sentään että tekee hyvää muulle ruumiille ja yläpäälle päästä jaloittelemaan.
Tuosta lenkistä kirjoitettuani KPK 24/7:aan laittoi Henrikssonin Jani kommenteihin "neljän viikon juoksuohjelman toipilaalle", ja sitä mukaellen olen yrittänyt juoksennella. Kuten Janikin totesi, alku näyttää naurettavalta kilometrin lenkkeineen, mutta pikkuhiljaa se siitä kovenee...
Ideana on tehdä joka päivä lyhyt lenkki. Ensimmäisellä viikolla 9 km rytmillä 0112113. Aloitus nyt oli tosiaan vähän reippaampi tuon 4 km osalta, sekä parina päivänä tein kilometrin ohjelmaa pidempänä saaden kasaan 15 km.
Lisäksi kävin kaksi kertaa suksilla (14k+16k) hiihtelemässä vapaalla tyylillä.
Työpaikalle on matkaa 1,4 km suorinta reittiä jolkotellessa ja tuota olen hyödyntänyt. Kaupunkialueella saa kätevästi muokattua reittejä oikeastaan minkämittaiseen lenkkiin tahansa. Päivävuoroissa olen juossut vain toiseen suuntaan, mutta yövuorot mennen tullen.
Itse juokseminen oli ensimmäisten lenkkien osalta tuskaisaa, niin leikattujen jalkojen takia kuin miltei vuoden juoksutauon johdosta. Pieni kipu, ponnistusvoiman puuttuminen ja ehkä alitajunnassa oleva varominen tekee juoksemisesta hiipimistä, joka korostuu ennenkaikkea ylämäissä.
Kuitenkin joka kerta on fiilis juoksun suhteen ollut nousujohteinen, vaikka kello ja syke ei sitä kerrokkaan. Vähemmän kipua... Pidempi askel... Paremmin noussut mäki... Jne.
Tänä tiistaiaamuna (27.1), 12h yövuoron päätteeksi juoksu ensimmäistä kertaa tuntui edes jotenkin juoksemiselta. Kivut ja uskallus antoi jopa ponnistaa, venyttää askelta...
En tiedä oliko keho niin väsyksissä ettei rekisteröinyt kaikkia häiriötekijöitä, mutta oikeen täytyi käskyttää itsensä kotiin kun niin olis lisälenkki houkuttanut!
Pieniä valonpilkahduksia siellä täällä ja tunne että täältä vielä noustaan.
Nyt vaan peukut pystyyn ja jatketaan maltilla.

Ensimmäinen juoksulenkki

Nyt se on tehty. Eilen ensimmäinen juosten tehty lenkki leikkausten jälkeen!
Ja leikkurissa olosta on kulunut muutama päivä yli 4kk.
Olen tehnyt tuosta juoksemisesta ja sen aloituksesta ehkä liian ison asian itselleni.
Jostain käsittämättömästä syystä juuri juoksuun kulminoituu koko vamma, toipuminen, kuntoutuminen ja vissiin kaikki muu! Siinä mielessä iso henkinen kynnys on ylitetty!

Miksi en voisi tyytyä johonkin muuhun. Kävellen olen lenkkeillyt jo 1½ kk, vaihtelevalla menestyksellä toki sekin. Sauvakävellessä on tullut pieniä juoksupätkiä kokeiltua, mutta tähän mennessä se ei ole oikein luonnistunut, lähinnä kipujen takia. Myös hiihtoa olen kokeillut, ja sehän on parasta hommaa sukset jalassa. Aivan kivuitta ei sekään sujunut mutta hyvät endorfiinit siitäkin sai. Saliharjoittelukin maistui lääkärin toppuutteluun saakka.

Mutta ei, juoksemaan on hinku. Joku siinä on! Aamulla, tai milloin vain, ikkunasta katsoessa näkee juoksemassa olevia ihmisiä. Kaupungilla liikkuessa kiinnittyy katse lenkillä oleviin. Ei niitä ennen näin paljoa ole ollut. Naamakirjan avatessa saa lukea mahtavia juoksujuttuja komeiden maastokuvien kera. Työkaveritkin juoksee... Kaikki juoksee!
Mutta minä vaan olen odottanut omaa aikaani.
En myönnä olevani katkera muille juoksijoille tai siitä hehkuttaville, päinvastoin. Juoksubuumi on upea juttu, juoksutarinoita suorastaan ahmin ja varmasti saa juttukumppanin kun joku kertoo päivän lenkistään.
Miksi juoksu on sitten se juttu. Varmaan monta syytä. Lähtökohtaisesti olen aina juossut,
Niin monessa muussa lajissa kun olen mukana sählännytkin, ja kuten aikaisemmista kirjoituksissa olen asian esille tuonut, on juokseminen kuitenkin ollut se henkireikä, pakopaikka sekä henkisen tasapainon löytämispaikka. Juoksemaan lähdön vaivattomuus, rikoot päälle ja ulos. Ei suurempia valmisteluja, suorituspaikalle siirtymisiä sun muuta. Ahaa elämyksen jälkeen muutama minuutti ja tossu on syönnillään. Ja vaikka aina ei olekkaan "pöljäpäivä" ei lenkille lähtöä ole koskaan katunut.
Ehkäpä näitä tuntemuksia haluaa edelleen kokea.
Saattaa johtua myös siitä että synnynnäinen epämuodostuma putkahti esille juuri juoksemisen myötä. Onhan se peikko poistettava juoksemalla.

No sitten eiliseen lenkkiin. Aamulla suunnittelin hiihtoa, päivän kiireet sekä molempien autojen pajalla olo siirti ajatusta koko ajan myöhemmäksi päivään. Päivään mahtui myös lääkärissä käynti ajokortin jatkon saamiseksi. Lausuntoa lähdin lupakansliaan viemään kävellen ja siinä ajatus pompsahti mieleen että olisko tänään SE päivä.
SE ajatus ei jättänyt rauhaan ja hiihtosuunnitelman karistessa olisi estämään tarvittu Karhuryhmä.
Pakkasta -7 ja upea talvikeli. Pihalla Suunto löysi satelliitit heti ja eiku tossua toisen eteen. Suunnitelmaahan en matkan tai reitin suhteen tietenkään ollut tehnyt mutta jos reilun kilometrin kokeilisi, miksei kaksi jos vaan kivut antaa myöten. 500 metriä ja molemmissa jaloissa tuntemuksia. En kyllä käänny, ei ole vielä hikikään, Kilometri, Samat tuntemukset. Vauhti hiipimistä 8min/km.
Ai että mä nautin! Jatketaan vielä vähän... 1,5 k kohdalla päätän kokeilla miltä tuntuu ylämäki.
Siinä sitten lenkin vaikein kohta, mäessä kävi jopa kävely mielessä, mutta mäen loiventuessa helpotti sen verran että jatkoin. Päätin kuitenkin suunnata takaisin kotiin päin. Loivassa alamäessä vauhtikin nousi kuin itsestään, ja sitä oli toppuuteltava. Askellus kokojalan läpsyttelyä, ei puhettakaan että kykenis päkiällä askeltamaan. Loppu lenkki tasaista maastoa ja fiilis korkealla.
Pihalla suunto stopille ja 4,04 km ja 32 min. Pari syvää hengitystä ja silmäkulman pyyhkäisy.
Ensimmäinen lenkki juosten tehty. Jihaa!!! Mikä fiilis!
Kantapäissä ja akilleksessa selkeitä "ärsyttämisen" oireita. Illalla jopa hieman kipeät ja kosketusarat. Mutta ei missään nimessä niin kipeät kuin olisi voinut kuvitella. Lenkki olisi saanut olla aloitukseksi lyhyempi. 1-2 km olisi riittänyt. Mutta ihminen on heikko houkutuksille!

Kyllä ollaan syvällä.

Vuosi on alkanut samoin kuin edellinen päättyi. lenkkeilemättä. Tohtorin varoittavat sanat mielessä päätin ottaa jonkin aikaa hissukseen. Yhtään harjoitusta en ole kuukauteen tehnyt.
Paitsi tänään. Tänään petti hermo ja kaivoin hiihtimet varastosta ja suunnistin ladulle. Fiilis oli kuin lapsella jouluna, äkkiä mulle kaikki tänne nyt. Ja kyllä se mahtavaa olikin, ainakin eka puoli kilometriä, joka oli alamäkeä... Ensimmäisen ylämäen päällä katsoin sykettä. 168, ja niin varovasti kun olin yrittänyt mennä. Siihen loppu menohalut, tai haluja olisi ollut muttei kykyjä. Siitä mäestä ei sitten enään toivuttukkaan, vaan reilun kymmenen kuntoiluyksikköä rimpuilin happivelassa, ja vaikka kuinka yrittin itselleni kertoa että rauhassa nyt, ihan hissukseen, ei syke laskenut koko lenkin aikana lähellekkään pintakaasulukemia. Suunto kertoi sykkeen läpyttäneen jossain kohtaa jopa 179 kertaa minutissa. Keskiarvokin 161. Epäilen mittaria, lähetän huoltoon!
Onhan tuossa innostuksella oma osansa. Eka hiihtolenkki liki vuoteen ja treenit ovat olleet kaikkea muuta kuin sykkeen nostatusta. No ehkä maastopyörällä on päässyt happea haukkaamaan kesän aikana, mutta sitä ei lasketa. Selkeä johtopäätös on paska kunto. Niin huono että hävettää.
Suuntahan on vaan ylöspäin, alemmas ei taida päästä. En tiedä onko lohduttava tieto.
Vähä sama homma kuin köyhyys. Eihän se hauska asia ole vaikka naapuria naurattaakin.

No sitten kantapäät. Vapaan kenkä tuntui melko hyvältä. Ei juurikaan hiihdon aikana hangannut tai muutenkaan häirinnyt. Ei myöskään kipuja. Sitä vastoin huomasin vaistomaisesti hieman aristavani tai varovani liu'un alkaessa. Jotenkin turhaan, mutta onhan niitä saanut kauan varoa, kai se on niin syvässä muistissa. Toinen seikka mikä kiinnitti huomion oli heikko voimataso. Jo muutaman kilometrin jälkeen alkoi pohkeet huutaa hoosiannaa ja armoa. Ei lienee yllätys sekään.
Hiihdon jälkeen oli hienoista arkuutta kantapäissä havaittavissa ja akilles "normaalin" arka ja jäykkä.
Kuitenkin paljon paremmat kuin osasin odottaa. Enemmän nuo on töissäkin kipeytyneet työkengistä kuin nyt hiihtäessä. Joten siitä on hyvä mieli ettei ole paha mieli!

Tässä ei nyt auta muu kuin lisätä vähitellen ulkoilua. Vapaa hiihto ensipuraisulla tuntuis luonnistuvan, mutta tarvii nyt oikeesti edetä pikkuhiljaa. Ja ehdottomasti täytyy pudottaa koneesta tehoja... Perinteisen kenkä ei istunut kotona soviteltuna niin hyvin jalkaan kuin vapaan, mutta kokeilla sitäkin täytyy. Toivottavasti nuo hiihtokelit vaan säilyis.
No onhan mulla uudet IceBugit, ulkoillaan niiden kanssa sitten jos lumet lähtee.

Mutta uskallanko sanoa ja luvata. Tästä se lähtee... Taas.

ps. Finlandia Hiihtokin olis tuloillaan, Ilmo sisällä 50k vapaalle. Vielä en sitä peru, vaikka kaikki muut suunnitelmat kisojen suhteen olen perunut.