tiistai 30. joulukuuta 2014

Hyvä päivä kirjoittaa.

Vuosi on vaihtumassa ja äijä täytti tänään 50v. Siksi hyvä päivä kirjoittaa.
Ajattelin tehdä pienen yhteenvedon vuodesta 2014, mutta en kerennyt, oikeastaan viitsinyt laskea yhteen vuoden saldoa. Voi olla etten sitä teekkään, sillä numeraalisesti vuosi on varmuudella huonoin ikinä. Jo viime vuonna (2013) alkaneet akillesongelmat paheni alkuvuodesta niin että liikkuminen on ollut ennätyksellisen vähäistä. Lisäksi huono lumitalvi ei motivoinut hiihtämään. Vammojen takia ei sitten tullut edes etsittyä latuja aiempien huonojen lumitalvien tapaan. Juoksukilometrejä on tuskin sataa enempää, ja jaloilla liikkuminen pääasiassa sauvakävelyä. Maastopyöräilykilometrejä on varmuudella enemmän kuin koskaan, sillä se on tullut uutuutena mukaan. Mutta kehumaan niilläkään ei voi ruveta.
Luulen että en ole ollut näin huonossa kunnossa koskaan, Ehkä kuusi vuotiaana jolloin todettiin astma ja johon meinasin kuolla. Mutta sitä ei lasketa. Sen jälkeen olen aina liikkunut, alkuun tietysti sairauden ehdoilla, mutta jälkeenpäin ennemminkin sitä uhmaten. Astma on tietysti seurannut koko elämän, mutta uskoakseni juuri kestävyysharjoittelu on ollut se mikä on pitänyt sairauden kurissa.

Kuten aiemmista teksteistä käy ilmi, kantapää-casen kanssa kierrettiin kevät lääkäreillä, kesä odoteltiin leikkaukseen pääsyä ja lopulta syyskuussa leikattiin molemmat kantapäät ja oikeasta putsattiin akillesjänne. Toipuminen ei leikkauksesta mennyt ihan toivotulla tavalla, vaikka marraskuun lopussa ja joulukuun alussa meinasinkin intoutua lenkkeilyyn. 18.12 tehty tarkastus tiputti miehen todellisuuteen, liika intoilu saattoi kostautua ja loppukuu onkin sitten otettu rauhallisesti.
Lisäksi tänä vuonna on suurena painolastina ollut molemmat vanhemmat. Äidin tapaturma ja isän huonontunut kunto. Helmikuun lopusta loka-marraskuulle elämä oli epätietoisuutta heidän toipumisesta, pärjäämisestä, sijoituspaikoista ja yleisesti tulevaisuudesta. Lokakuussa jouduimme tyhjentämään heidän asunnon, sillä kotona toimeentuleviksi he eivät enään kuntoutuneet.
Molemmat saatiin palvelutaloon, mutta huoli vanhemmista tietysti jatkuu...
Näinä ahdistuksen aikoina juoksemista kaipasi eniten. Tähän ikään on elämässä sattunut kaikenlaista. Niin hyvää kuin huonoa. Oma perhe on tietysti ollut se turvasatama, mutta niin on ollut liikuntakin, ennen kaikkea juokseminen. Ei ole semmoista pahaa oloa ollut joka ei kunnon kirmaamisella olisi vähentynyt.
Tässä vaiheessa suuri kiitos vaimolle ja lapsille jaksamisesta, auttamisesta ja ymmärtämisestä.
Ilman heitä tästä en olisi selvinnyt!
Lisäksi kiitos veljelle, joka kaukana muilla mailla asuessaan, on antanut tukensa raskaisiinkin päätöksiin. On ollut voimia antavaa saada purkaa sydäntään edes jollekkin "ulkopuoliselle", vaikkakin usein vain facen välityksellä. Eihän veli ulkopuolinen tietenkään ole, päinvastoin. Kuitenkin ihminen joka kokee asian samalla tasolla ja jolle pystyy asiat kertomaan niinkuin ne on. Aika on ollut varmaan hänellekkin erittäin raskasta, koska kaikki tieto ja info vanhemmista on kulkenut minun kautta. Olisi varmaan hänkin halunnut olla lähellä vanhempia tukemassa, mikäli se vain olisi mahdollista.

Uusi vuosi ja uudet kujeet...
No jaa. Alkaa ainakin näillä näkymin sallaisena kuin vanha loppuu. Syksyllä vielä elättelin toiveita juoksemisesta loppuvuodesta. Nyt tilanne näyttää haastavalta juoksun suhteen, ja muutenkin.
Pikkuhiljaa aion lisätä ja kokeilla lenkkeilyä. Mikäli jalat ei kestä juoksemista niin sitten kävellään.
Pakko tehdä äärimmäistä maltillisuutta noudattaen harjoituksia. Lumiolosuhteiden salliessa hiihtoon tulen keskittymään ehkä enemmän, tietysti kipujen säätelemänä.
Suunnitelmat juoksukisojen suhteen, joita siis kerkesin suunnittelemaan, taitaa mennä romukoppaan.
Köpiksen maratonilla toukokuussa olisi viime vuodesta siirretty osallistumisoikeus. Sinne tuskin kerkeää harjoittelemaan edes läpipääsemisen mahdollistavaan kuntoon. Helsinki Half Marathonille on samoin viime kesäkuusta siirtynyt lähtölupa. Se saattaa pysyä toistaiseksi suunnitelmissa.
Syksy on sitten auki, joku juoksutapahtuma (maratooni) huokuttelis, mutta ehkä on järkevää katsoa miten tässä pääsee ulkoileman ja tehdä päätökset sitten joskus.

Kaikesta huolimatta asiat vois olla paljon huonomminkin. Kesällä ei pystynyt pitämään jaloissa kuin Crocseja, nyt alkaa jalassa viihtymään kaikenlaiset kengät.


Kyllä ne jalat kestää kohta juoksemisenkin. Valoisin mielin kohti uutta vuotta!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

3 kk välitarkastus

Viime postauksessa mietin onko kolme kuukautta vasta, vai jo.  Nyt olen sitä mieltä että vasta!
Leikkauksen lopputarkastuksen piti olla 18 pv. Se muuttui välitarkastukseksi jaloissa olevien kipujen, liikeratojen vajaavuuksien sekä turvotusten myötä ja kontrolloidaan seuraavan kerran 12.3.
Eli minun tapauksessa kolme kuukautta ei riittänyt toipumiseen. Siksi vasta!
Kumpainenkaan jalka ei kestä juoksemista, hyppyjä eikä kunnolla työntekoakaan.
Miksi tilanne on edelleen näin? Kantapäässä on verenkierto ja aineenvaihdunta heikkoa, vanhemmalla henkilöllä korostetummin... Ja eihän tässä nuoria enään olla!
Näin ollen toipuminen on myös hitaampaa. Myös liian varhainen lenkkien aloittaminen on saattanut olla hidastamassa palautumista. Liiallisesta ja liian aikaisesta rasituksesta aiheutuneet vauriot saattavat olla peruuttamattomia. Toipuminen on yksilöllistä muutenkin. Tohtorin mukaan on jopa vuoden mittaisia paranemiskertomuksia.
Maaliskuussa siis seuraava kontrolli, jolloin ongelmien jatkuessa mietittäväksi tulee mm. magneetti-kuvaus vaurioiden ja mahdollisten kalkkikertymien todentamiseksi.

Onhan se taas peiliin katsomisen paikka. Tuli kieltämättä tehtyä aika rouheesti sauvakävelyä ja saliharjoitteluunkin löytyi pitkästä aikaa kipinä! Hyvä etten harjoitusohjelmaa alkanut väsäämään.
Nyt mennään kevyesti. Saattaa nyt annettu huili päästää aiemmin lenkkihommiin,
Työ tuo ison rasituksen lisää ja sen päälle tarvii sitten harkitusti kokeilemalla lisätä harjoituksia. Sauvakävely, jossa juoksua aion tottakai kokeilla, maastopyöräily ja saliharjoittelu varmaan perusjuttuina. kunnes lunta on hiihtämisen mahdollistava määrä.

Jos olisin kirjoittanut tämän torstaina lääkärissä käynnin jälkeen, niin kuin olin suunnitellut, olisi sävy varmaan ollut hieman negatiivisempi. Otti nimittäin sen verran pattiin prosessin huono eteneminen.

Kirjoittamisen esti pääasiassa työkavereiden minulle pitämät yllätysjuhlat.
Ehkä siksi että olin voimakkaasti tuonut esille, että mitään juhlia en tule pitämään!
Hieman ennen lääkäriin lähtöä kaverini soitti ja pyysi apua isänsä auton hakemiseen, joka oli jäännyt kyläpaikkaan isänsä saatua rytmihäiriöitä! No lupauduin heti kun pääsen lääkärintarkastuksesta.
Matka jatkuikin Hämeenlinnaan asti Liiton mökille, jonka työkaverit oli vuokrannut.
Itselle tilanne avautui vasta loppumetrillä, Ei siis haettu mitään autoa!
Mielessä risteili vaikka mitä ajatuksia. Ensiksi vitutti se että olin joutunut huijauksen kohteeksi. Kusetettu täysin, viety kuin litran mittaa... Miksi en tajunnut? Selviä merkkejä olisi ollut havaittavissa jos vain olisin osannut yhdistää ne. Seuraavaksi ajausvirtaan tuli tilaisuuden kesto, täällähän oltaisiin seuraava puolivuorokautta. Mitä kerron vaimolle, miten hoidan muut sovitut asiat, miten lasten kanssa suunnitellut jutut, kaupassa käynnit, hieronta-asiakas?
Ei perkele, tästä ei hyvää seuraa, te ette tunne mun muijaa!!!
Nitro ja kalsarinvaihto. niin siitä se sitten pikkuhiljaa tilanne aukes... Ilmeni että perhe oli juonessa mukana, Perhe, jonka kanssa muutama tunti aikaisemmin palasin 4 pv reissulta Lontoosta. Kukaan ei hiiskunut mitään, Ainoa joka asiasta ei tiennyt mitään oli minä! Se kait yllätysjuhlissa on ideakin! Koko lähin työporukka oli paikalla, porukka jonka eteen tekisis töissä mitä vain, no miksei vapaallakin. Porukka jonka kanssa on monet vuodet jaettu ilot ja surut. Porukka joka ei tässäkään asiassa hiiskunut asiasta ulkopuolelle mitään.
Voiko tämmöseen porukkaan luottaa joka huijaa kaveriaan tällä tavalla. Voiko vaimoon luottaa kun on mukana tämmöistä järkkäämässä... Taitaa voida, ja luulen että jatkossa vielä enemmän!
Tilaisuus teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen, En olisi ikinä kuvitellut työporukan järjestävän minulle moista tapahtumaa, olenhan vain yksi porukasta.
Siinä oli kiitospuheen aikana roska silmässä ja kyynel pelihousussa!
Suuri kiitos järjestelyistä vastaaville sekä kaikille mukana olleille.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kolme päivää töissä ja jalat soseena.

Ainakaan töissä käyttämäni maihinnousukengät ei tee hyvää kantapäille. Kolme päivää niitä "testanneena" tuntuu kuin toipumisessa olisi paha taantuma. Ensimmäinen päivä vielä menetteli, mutta toisena ja kolmantena joutui kärvistelemään tosissaan. Sinällään outoa sillä kengät eivät tunnu painavan tai hankaavan mistään, kantapäät ja akilles vaan kipeytyy päivän aikana. Tuleehan noilla tieten liikuttuakin 12h työpäivän aikana melkoisesti. Lisärasitusta tulee portaissa liikkumisesta joka on ollut koko leikkauksen jälkeisen ajan hankalaa ja kivuliasta.
Pilleripurkille ei ole tarvinnut mennä, vaan kipua on ollut lähinnä liikkeellä ollessa. Varsinkin pienen paikallaanolon jälkeen kävelemään lähteminen tuottaa tuskaa. Myös kantapäiden kosketusarkuus on moninkertainen verrattuna viime viikkoon. Positivisenä asiana on ehkä vähäinen yösärky.

Pikkasen asia kalvaa mieltä. Leikkauksesta tulee 3kk ja periaatteessa toipuminen pitäisi olla siinä mallissa että ainakin normaaliin elämään pitäisi pystyä. Normi ihmisellä normaali tarkoittaa tietysti eriasiaa kuin minulla, sillä minun normaaliin kuuluu juokseminen, se ei lienee normaalia yleisellä tasolla.
Viime viikolla tein kuusi harjoitusta, neljä sauvakävelylenkkiä ja kaksi saliharjoitusta. Sauvakävelyn ohessa otin pieniä juoksupätkiä helppoon maastoon ja kilometrejä kertyi 38. Pisin sk-lenkki yli kaksituntinen. Maanantaikin oli vielä vapaata ja tein tunnin lenkin, eli kahdeksaan päivään seitsemän harjoitusta. Yli vuoteen en moiseen ole kyennyt. Toki jaloissa huomasi treenit, mutta ei niin että siitä kivut olisi lisääntyneet tai tuntemukset olisi olleet "nyt vedettin yli malliset". Siksi olinkin toiveikas niin työn kuin harjoittelun suhteen.
Juokseminen, tai sauvakävelyn oheen otettujen juoksupätkien määrä on ollut eniten kipua säätelevä elementti. Tuntuma on ollut juoksun suhteen helpottamassa. Väkisin en ole sitä tehnyt, vaan lyhkäsinä pätkinä ja pienienkin tuntemusten jälkeen vaihtanut kävelyyn! Silti siinä on ollut positiivinen vire, ikäänkuin odottavalla kannalla milloin uskaltaa kokeilla kokonaista pientä juoksulenkuraa...
Tänään tuo asia sitten huolestuttaa. Vapaapäivä ja suunniteltu sauvakävely on pakko jättää väliin. Jospa sitä keksis jotain muuta!

Kumminpäin asia on, leikkauksesta vasta 3kk vai leikkauksesta jo 3kk?
Ehkä saan vastauksen 18 pv kun raahaudun kirran polille lopputarkastukseen!

Vielä sitten toisinpäin. Pystynhän kuitenkin pitämään periaatteessa kaikkia kenkiä jalassa ja kävelemään niillä. Ennen leikkausta vain crocseja. Olkoon se hyvä asia. Jospa se tästä pikkuhiljaa alkaa sietää enemmän rasitusta, juoksemista ja jopa työkenkiä.