sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Loma loppuu...

Piti kirjoitella jo perjantaina 28 päivä ja aloittaa kirjoitus sanoilla terveisiä sauvakävelyjuoksulenkiltä. Jäi sitten kirjoittamatta. Hyvä niin! Perjantaina nimittäin tein reilun 7km lenkin jossa otin pieniä juoksupätkiä sekaan. Mutta sitten innostuin tekemään 600m pätkän, ja kun makuun pääsin tein viellä tasan kilometrin pätkänkin. Eihän se tietystikkään juoksemista ollut, lähinnä muistutti sen näköistä liikehdintää.
Henkisesti oli hemmetin iso asia juosta nuo pätkät. Lenkin jälkeen oli aivan mahtava fiilis.
Luen itseni taas jollain kierolla tavalla "juoksijaksi". Edellinen juoksulenkki oli helmikuun 6.
Ennen leikkausta kaikki väkisin tehdyt yrityksetkin olivat loppuneet lyhyeen kivun takia.
Nyt tämä oli ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen jossa juoksua pystyi jatkamaan hieman pidempään, jopa loivaan ylämäkeen.
Myönnän ettei kivuitta mennyt tämäkään lenkki, ja sen että viellä ei ehkä olisi kannattanut noin pitkiä pätkiä rimpuilla. Sen huomasi illalla ja seuraavana yönä, jolloin kantapäät särki, jopa niin että ei meinannut tulla uni simmuun. Sitä oikeen joutu pohtimaan tekemisiään.
Siksi oli hyvä että että en perjantaina aloittanut juttua kirjoittamaan. Olisin antanut liian positiivisen kuvan hommasta fiilisten ollessa katossa.
Päätin huilata viikonlopun ja antaa molempien päiden tasaantua tapahtumasta.

Marraskuun saldo liikunnan osalta on vaivaiset 14.37 tuntia. Sauvojen  kanssa 6h ja 30 km.
Loppu on kuntosalia, maastopyöräilyä ja vesijuoksua. Eihän tuo paljoa tosiaan ole, mutta enemmän kuin lokakuussa jolloin tuli vain pari vesijuoksukertaa.
Eiköhän se tästä pikkuhiljaa rakennu jonkunlainen säännöllisyys tähänkin hommaan.

Torstaina 27. päivä kävin neuvonpidon työterveyslääkärin kanssa kantapäiden ja akilleksen kunnosta ajatellen töihin paluuta. Työn luonteen perusteella olisi sairauslomaa jatkettu 18.12 asti, jolloin minulla on "lopputarkastus" kirurgian polilla. Päädyttiin kuitenkin minun toiveesta töihin paluun kannalle, niin että menen kokeilemaan ja matalalla kynnyksellä olen yhteydessä lääkäriin mikäli homma ei toimi. Asiaan vaikuttavana tekijänä oli myös joulukuun ensimmäisen viikon vuosiloma.
Eli sairausloma jatkuu viikon verran muuna lomana.
Nyt sitten päättyy tämmöinen vaihe elämästä. 15-vuotiaana menin ensimmäiseen kesätyöpaikkaan. Sen koommin en ole kolmea viikkoa pidempää yhtäjaksoista "vapaata" viettänyt. Tälle lomalle kertyy mittaa 3kk. Enkä tietysti olisi tätäkään lomaa halunut kokea. Se vaan on nyt näin. Iän ja vaivojen karttuessa nämäkin tosiasiat on otettava huomioon.
Ja mistäpä sitä koskaan tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tästä jatketaan paketin rakentamista. Kuntoillaan edelleen mahdollisimman monipuolisesti, Harjoitusmuotoja ja lajeja tehdään sitä mukaan kun toipuminen antaa myöten. Juokseminen ja hiihto on tietysti sydäntä lähellä ja niiden parissa tullaan puuhastelemaan eniten. Heti kun pystyy.
Pyöräilyn olen löytänyt telakkajakson aikana ja siitä en tule luopumaan, vaan päin vastoin. Samoin kuntosaliharjoitteluun on löytänyt aivan uusi kipinä. Sulkapallo odottaa vielä omaa aikaansa, mutta ehkä jo ensivuoden puolella siihenkin uskaltautuu.

Paljon siis positiivista vaikka välillä syvissä tummissa vesissä kahlattiinkin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Back to Business...

No onhan se tämäkin blogiin laitettava. Tällä päivämäärällä (15.11.2014) otin ensimmäiset juoksuaskeleet leikkauksen jälkeen. Leikkauksesta on päivää vaille 2 kk.
Vein nuorimmat tytöt tanssiharjoituksiin ja ajatuksena oli tämä treeniaika ulkoiluttaa sauvoja kevyellä kävelyvauhdilla. Reittisuunnitelma oli Sonninmäen suuntaan, josta tarvittaessa olisi hyvät oikaisumahdollisuudet mikäli jalat ei lenkkiä kestäis.
Eihän siinä montaa sataa metriä kerennyt kengät kulua kun mieleen hiipi ajatus juoksun kokeilemisesta. Ensipuraisun päätin tehdä loivaan alamäkeen varovasti.
Aloitin hiljaa, hyvin hiljaa. Ensimäisten haparoivien askelten ja ajatusten jälkeen oli pakko todeta, hittolainen tämähän toimii. Ei juurikaan tuntemuksia, siis kipuja. Sykekkin nousi jännityksestä,
ja huonosta kunnosta. Alamäki loppui ja akilleksessa alkoi pieni aristus joten vaihdoin kävelyyn.
Voi elämän käsi, siinä se oli. Mä juoksin! AALTOJA KATSOMOON!!! Kuuluttaja HERÄTYS!
Tätä hetkeä olin odottanut monta kuukautta kuin pikkulapsi joulua. JIHAA! MERRY CHRISTMAS!
Matka jatkui ja juoksupätkät piteni, Tasaisella ja alamäessä juoksu onnistui mutta ylämäkeen en akilleksen kipuilun takia edes yrittänyt juosta.
Kokonaismatkaa lenkille kertyi 6,5 km ja juoksupätkiä oli toista kymmentä alkaen 20 metristä varmaan 200 metriin.
Kahta kuukautta pidettiin monenkin ortopedin mielestä jalkalenkkien aloitusaikana, Orava mm. mainitsi juoksemista voitavan kokeilla muutamien metrien aloituksella. Aika lähellä tämä minun aloitus näille arvioille osuu. Ehkä nyt pikkasen määrää oli liikaa ensimmäiseksi kerraksi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin...

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Pikkuhiljaa liikkumaan

On pariviikois katsauksen aika. Kahdeksan viikkoa leikkauksesta.
Vaikka edellisessä postauksessa harmittelin mm. kuukauden jatkoaikaa sairauslomalle, on pakko todeta että päätös oli ehdottomasti oikea. Ei nämä jalat vielä työkuntoiset missään tapauksessa olisi olleet. Nyt kun on yrittänyt vähän liikkua enemmän, on seurauksena poikkeuksetta aristusta ja särkyä. Mutta sanotaanko hyvinkin siedettävissä rajoissa.
Olkoonkin että olen melkoisen työorjentautunut henkilö, mutta jollei pysty reenaamaan niin ei sitä kyllä pysty töihinkään...
Olen yrittänyt vähän kokeilla mitä pystyy tekemään ja mitä ei. Ikäänkuin tämänhetkisiä rajoja hakien. Päivittäistä on venyttelyt ja kevyet voimaharjoitteet varpaille nousuineen. Selkeesti ainakin venyttelyt on auttanut kävelemiseen, varpaillenousut sekä muut kevyet lihaskuntoliikkeet olen pyrkinyt tekemään rauhallisesti ja varovasti, enkä ole tehnyt niitä esim korokkeen päällä tai rappusissa.
Nämä harjoitteet on leikkauksen jälkeen sairaalasta fysioterapeutilta saatuja ohjeita.
Vesijuoksua olen kokeillut muutamaan otteeseen. Ihan käsittämättömän tyhmää touhua,
ei tule minusta sen lajin harrastajaa. 25 metrin altaassa kun pyörii ja väistelee mummoja tunnin,
alkaa olemaan aika kypsä kaveri. Lisäksi olen saanut joka kerta vesijuoksun jälkeen päänsäryn. Johtuuko kloorivedestä, nestehukasta, niskojen jumiutumisesta, mummotressistä vai mistä,
vai kaikista! Altaassa olemisen meinaan jatkossa jakaa vesijuoksuun sekä uintiin mielekkyyden lisäämiseksi.
Toinen hyvin soveltuva laji on maastopyöräily. Siinä ei tunnu kantapäähän ja akillekseen kohdistuvan juuri minkäänlaista painetta. Kelitkin on suosineet pyöräilyhommia.
Kuntosalilla on myös pitkästä aikaa tullut poikettua. Pientä akilleksen varomista, jalkakyykyt ja prässit olen jättänyt pois, mutta muuten perus settiä. Painomääriä on vaan tarvinnut laskea alaspäin, Kyllä sekin siitä.
Sauvakävelyä olen kokeillut kerran. Meni aikalailla ontumiseksi ja akilles kipeytyi yllättävän paljon. Jotenkin ei kärsi ponnistaa, vai onko liikerata nilkassa vajaa. Mietin myös ontumista pinttyneenä tapana, onhan tässä onnuttu vaikka kuinka kauan, tai jos se on jäänyt lihasmuistiin. No kyllä siellä arkuuttakin edelleen on. Ja mielestäni selkeä merkki ettei akilles ole vielä täydessä iskussa on myös lievä turpoaminen rasituksessa.
Päätin sen asian hautua ajatusasteella vielä hetken. Tehdään mikä luonnistuu ilman riskiä ja kipua.
Kyllä se jalkalenkkikin rupee ajan kanssa luonnistumaan.

Siis kaiken kaikkiaan eteenpäin taas mennään. Ehkä kärsimätön luonteeni ajaa liian hätäisesti kokeilemaan "rajoja",  mutta kokeilemalla sen sitten näkee mihin pystyy.
Ja kyllä oli niin lähellä sauvakävelyn aikana etten pientä juoksunäytettä itselleni antanut.
Ens kerralla sitten...
Edistystä on nähtävissä myös kenkävalikoiman laajentumisella. Alkaa menemään kaikki kengät jalkaa ja osalla voi jopa kävellä. Pääjalkineena on toiminut Adidaksen Boostit, sauvakävelyn tein Salomoneilla ja salilla käytin Addun sisäpelikenkää... Kengät joissa on kova kantapää aiheuttaa tunteen kuin olisi farkkujen lahje kengän ja kantapään välissä, joten niiden käyttö on ollut vähäistä.

Jos tässä kuluneen vuoden aikana on tuntunutkin asioiden kaatuvan päälle yhtäaikaa, niin
aika jouheesti tuntuu myös kääntyvän parempaan suuntaa. Äiti ollaan saatu kotiutumaan palvelutaloon loistavasti. Elämän ilo on selkeesti löytynyt ja onpa hän jopa kävelyt rullaattorin kanssa kymmeniä metrejä. Puheessa olevaa voimakasta salausta on onnistuttu purkamaan ja äitin kanssa pystyy jo puhumaan useita lauseita niin että minäkin ymmärrän. Se ei tieten kerro äitin puhujan lahjoista paljoa, mutta minusta hieno homma.
Isä saadaan samaan hoitokotiin, eri osastolle. Alkujaan ajatuksena ollut yhteisasumisen mahdollistavan hoitopaikan hakemisesta luovuttiin heidän niin erillaisen hoidontarpeen vuoksi.
Nyt kuitenkin ovat samassa talossa ja pääsevät niin halutessaan päivittäin näkemään. Helpottaa myös minun reissuja kun voi samalla vierailulla nähdä molemmat.

Kohtahan tämä blogi alkaa olemaan sairaskertomuksen osalta paketissa. Jälkitarkastus on 18.12 jolloin minun pitäisi olla jo työelämässä mukana. Toivottavasti tarinat rupeavat niihin aikoihin olemaan enemmän lenkilläkäynnistä kertovia kuin sairaskertomuksia!