Toipuminen etenee, hitaasti, yllättävän hitaasti. Nyt on kulunut neljä viikkoa leikkauksesta ja edelleen vasen haava tihkuttaa. Ei varsinaisesti vuoda, mutta sidetaitosta vaihtaessa on siinä joka kerta 2 cm matkalla verta. No onneksi vain verta. Sidetaitosta olen vaihtanut 2-3 kertaa päivässä suihkutusten jälkeen. Tuntuukin tämä elämä olevan pelkkää haavahoitoa. Päivät alkaa sekä päättyy haavahoidolla. Mikäli vuotoa on tullut päivällä sidetaitoksen läpi, on homma tehty kolme kertaa vuorokaudessa. Tosin viimeisen viikon aikana en muista sidettä päivällä vaihtaneeni.
Oikean jalan haava on parantunut hyvin, kiitos siitä jollekkin...
Liikkuminen on ollut edelleen keppien avulla köpöttelyä. Sisällä kotona olen pieniä siirtymiä ilman tukea tehnyt, (vaikka vielä ei saisikaan), varovaisesti ja akilleksen käyttöä välttäen.
Reviiri on laajentunut pikkuhiljaa, mutta sanottava on että, liikumisen lisääntyminen tuntuu kipuna ja särkynä kantaluissa. Sikäli huolestuttavaa että pikkuhiljaa pitäisi pystyä molemmilla varaamaan yhtä lailla ja päästä kepeistäkin eroon. Nyt en vielä uskalla kokonaan ilman kepukoita liikkeelle lähteä.
Pisin "lenkki" lienee 1,5 km kauppakeskuksen läpi pankiin, ja takas. Ja jos ärsyyntyy kantapäät,
niin tuntuu liikkuminen myös käsissä ja hartioissa. Rankka laji tämäkin.
Kepeillä kävellessä on käynyt mielessä vuosia sitten Tukholman maratonilta tapaus. Jossain 30k jälkeen ohitseni meni yksijalkainen mies kepeillä sellaista loikkaa että, lippikseni meinas lähteä ilmavirrasta lentoon. Siinä oli kepeillä muutama kilometri reenattu. Tekniikka ja vauhti kohdallaan.
Särkylääkeisiin ei ole tarvinnut isommalti turvautua enään, vain muutamana yönä on särky haitannut Panadolin arvoisesti nukkumista. Sen sijaan kylmää olen joutunut tarjoamaan useampana päivänä.
On oikeastaan suuri nautinto laittaa geelipussi idealsiteellä kantapääähän kiinni
Eteenpäin siis pikkuhiljaa mennään. Oikean jalan kuukauden varaamiskielto pitäisi tällä viikolla päättyä. Hieman on asiassa epävarmuustekijöitä. Luulen että kepit kulkee mukana jos vähänkin tiedossa siirtymää tai seisoskelua.
Kuntoutuksen aloitus mietityttää. Sitä pitäisi ruveta pikkuhiljaa tekemään varaamiskiellon päätyttyä. Varpaille nousua ei vielä kykene oikealla kivulta ja "kirvelyltä" suorittamaan. (salaa tullut kokeiltua). Lienee parasta antaa asialle aikaa ja tehdä ainakin alkuun varovaisesti ja kipua kunnioittaen...
Käyttökengät on edelleen crocit. Kantapäät on vieläkin niin arat että normi kenkiä ei voi pitää,
ja lisäksi kun viellä tuo vasen ei ole kokonaan kiinni. Onneksi ei ole pakkasia.
Henkisellä puolella helpotusta on tuonut äidille saatu palvelukotipaikka. Yli kuuden kuukauden terverveyskeskuksen vuodeosastolla makailun jälkeen on äiti selvästi piristynyt uudesta ympäristöstä virikkeineen sekä lämminhenkisestä henkilökunnasta. Vietiin hänelle myös oma televisio sekä muutamia henkilökohtaisia tavaroita! Tämä on ollut myös itselle iso asia. Nyt voi lähteä äidin luota vierailulta ilman suurta tunnelatausta ja pelkoa siitä milloin joku käy häntä katsomassa, edes hoitaja.
Viimeiset viikot tk:n vuodeosastolla tuntuivat hirveiltä. Itse kun siellä ei pystynyt usein oman liikuntarajoitteen vuoksi vierailemaan, kalvoi sisustaa suuri huoli. Väheksymättä hoitajien työtä tai työtaakkaa, teki muutamalle hoitajalle mieli kertoa pari valittua sanaa, tai ainakin tuoda peili ja kysyä mitä näkyy peilistä? Näkyykö kuvasta hoitaja? Minä en näe! Mikään ei tarttunut. Mikään ei kuulunut näille, en tiedä mitä ne sitten siellä teki. No totuuden nimissä ei noita teflonhoitajia montaa ollut, Nämä huonot kokemukset kun tuppaa jättämään varjoonsa ne hyvät, joita tuollakin tottakai oli.
Kiitos siitä heille!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti