Ilman sauvoja

Pieni tilannekatsaus lienee paikallaan. Leikkauksesta on nyt kuusi viikkoa. Alun hitaalta tuntuneen paranemisen jälkeen, on parin viime viikon aikana toipuminen edennyt kohtuullisen mukavasti. Lokakuun puolenvälin jälkeen olen lisännyt liikkumista, aluksi sauvojen kanssa ja nyt reilun viikon ajan ilman sauvoja. Liikkeen lisäämisen myötä on turvotus hävinnyt miltei kokonaan, Tämä on edesauttanut mm. vasemman jalan haavan kiinnittymistä sekä myös särkyjen ja väsymisen tunteen vähentymisenä. Hemmetin kauan sen haavan kiinni meneminen kestikin, Ainakin 5 viikkoa!
Lauantaina 18.10 kävelin ensimmäisen reilun kilometrin lenkin ilman sauvoja. Syksyinen ilma oli mitä parhain, pikku pakkanen ja auringon paiste. Crocit jalassa fiilistelin ja onnuin 10cm askelilla.
Ai että oli vapautunut tunne. Joka askeleella sattui, mutta ei niin paljoa että olisin kääntynyt.
Elämän pieniä kohokohtia.
Viidennellä viikolla kokeilin myös autolla ajoa. Alkuun pientä jäykkyyttä nilkan käytössä, mutta kyllä se siitä miljoonan kilometrin kokemuksella suttaantui!
Oma ohjelmansa on ollut vanhempien asunnon tyhjentämisessä. On ollut henkisesti yllättävän raskasta miettiä mitä rakkaiden ihmisten tavaroista säilytetään, myydään, tai heitetään roskiin. Kaikkiin niihin tavaroihin liittyy myös omia muistoja ja tunteita. Se prosessi on nyt tehty.
Ilman perheen apua jalkapuolena ja pohjimmiltaan herkkänä miehenä siitä ei olisi tullut mitään.

Kävin työterveyslääkärillä tänään saamassa tilannearvion. Leikkaavan kirurgin määräämä sairausloma loppuu 31.10 ja ennakkosuunnitelmien mukaan työterveyshuollon kautta jatkettiin tilanteen arviointia. En missään tapauksessa pitänyt jalkojani työkykyisenä tai juoksukuntoisena. Siltikin lääkärin ehdottama kuukauden jatko sairaislomaan tuntui pahalta. Elikkäs töihin näillä näkymin joulukuun alussa. Kaikkien ennakkoon tietoon tulleiden lausuntojen pohjalta toipumisaika on 3-4 kk. ja koska leikkauksesta on kulunut vajaa 1½ kk. ei lisäkuukausi voinut tulla yllätyksenä, Mutta mitään en mahda sille pienelle pettymykselle minkä tuo halavatun pitkä kuukausi aiheutti.
Olisiko rinnastettavissa samanlaiseen ilmiöön kuin joka lauantaisen loton päävoiton tavoitteluun.
Sitä niin toivoo voittoa, vaikka sisimmissään tietää että ennemmin saa vessanpöntöstä kalan kun lotosta miljoonia. Tässä vähän sama, ei ihmeparannusta vaikka toivoin.

Nyt haavan ollessa kiinni saa aloittaa vesijuoksun. Myös pyöräilyä voi ruveta kokeilemaan jalan lopetettua kengän hylkimisen. Juoksua ei viellä suositellut kokeilemaan ja hiihtämisestä ei puhuttu mitään. No ei ole vielä luntakaan. Mutta kokeilen!
Vaikka toipuminen on vaiheessa ja juosten maastoon pääseminen on odotuslistalla numero 1, on asiassa paljon positiivista. Jotain saa ja pystyy jo tekemään. Vesijuoksu sinällään on uusi laji. Olen sitä kokeilumielessä tehnyt joskus, mutta ikäänkuin harjoituksellisessa mielessä en ole pitempään tehnyt. Mutta avoimin mielin kokeilemaan. Mikäli liukkaus ja lumi ei häiritse, on myös maastopyöräilyä kokeiltava. Mikäli taas lunta rupee kasaantumaan hiihtämisen mahdollistavan kerrostuman verran, lupaan suksia viimesen päälle!
Ja noilla lajeillahan sitä pääsee maastoonkin.

Tämmöstä se nyt on. Tunteet menee laidasta laitaan, ylös ja alas. Jalat kuntoutuu pikkuhiljaa,
Niillä toivon mukaan viellä on kilometrejä jäljellä.
Vanhempien asunto on saatu tyhjättyä, äiti hyvälle paikalle hoivakotiin, vielä kun saatais isä pois
tk-sairaaslasta vastaavanlaiseen palvelutaloon, niin mikäs tässä sitten...

Elämä on haavahoitoa!!!

Toipuminen etenee, hitaasti, yllättävän hitaasti. Nyt on kulunut neljä viikkoa leikkauksesta ja edelleen vasen haava tihkuttaa. Ei varsinaisesti vuoda, mutta sidetaitosta vaihtaessa on siinä joka kerta 2 cm matkalla verta. No onneksi vain verta. Sidetaitosta olen vaihtanut 2-3 kertaa päivässä suihkutusten jälkeen. Tuntuukin tämä elämä olevan pelkkää haavahoitoa. Päivät alkaa sekä päättyy haavahoidolla. Mikäli vuotoa on tullut päivällä sidetaitoksen läpi, on homma tehty kolme kertaa vuorokaudessa. Tosin viimeisen viikon aikana en muista sidettä päivällä vaihtaneeni.
Oikean jalan haava on parantunut hyvin, kiitos siitä jollekkin...
Liikkuminen on ollut edelleen keppien avulla köpöttelyä. Sisällä kotona olen pieniä siirtymiä ilman tukea tehnyt, (vaikka vielä ei saisikaan), varovaisesti ja akilleksen käyttöä välttäen.
Reviiri on laajentunut pikkuhiljaa, mutta sanottava on että, liikumisen lisääntyminen tuntuu kipuna ja särkynä kantaluissa. Sikäli huolestuttavaa että pikkuhiljaa pitäisi pystyä molemmilla varaamaan yhtä lailla ja päästä kepeistäkin eroon. Nyt en vielä uskalla kokonaan ilman kepukoita liikkeelle lähteä.
Pisin "lenkki" lienee 1,5 km kauppakeskuksen läpi pankiin, ja takas. Ja jos ärsyyntyy kantapäät,
niin tuntuu liikkuminen myös käsissä ja hartioissa. Rankka laji tämäkin.

Kepeillä kävellessä on käynyt mielessä vuosia sitten Tukholman maratonilta tapaus. Jossain 30k jälkeen ohitseni meni yksijalkainen mies kepeillä sellaista loikkaa että, lippikseni meinas lähteä ilmavirrasta lentoon. Siinä oli kepeillä muutama kilometri reenattu. Tekniikka ja vauhti kohdallaan.

Särkylääkeisiin ei ole tarvinnut isommalti turvautua enään, vain muutamana yönä on särky haitannut Panadolin arvoisesti nukkumista. Sen sijaan kylmää olen joutunut tarjoamaan useampana päivänä.
On oikeastaan suuri nautinto laittaa geelipussi idealsiteellä kantapääähän kiinni

Eteenpäin siis pikkuhiljaa mennään. Oikean jalan kuukauden varaamiskielto pitäisi tällä viikolla päättyä. Hieman on asiassa epävarmuustekijöitä. Luulen että kepit kulkee mukana jos vähänkin tiedossa siirtymää tai seisoskelua.
Kuntoutuksen aloitus mietityttää. Sitä pitäisi ruveta pikkuhiljaa tekemään varaamiskiellon päätyttyä. Varpaille nousua ei vielä kykene oikealla kivulta ja "kirvelyltä" suorittamaan. (salaa tullut kokeiltua). Lienee parasta antaa asialle aikaa ja tehdä ainakin alkuun varovaisesti ja kipua kunnioittaen...
Käyttökengät on edelleen crocit. Kantapäät on vieläkin niin arat että normi kenkiä ei voi pitää,
ja lisäksi kun viellä tuo vasen ei ole kokonaan kiinni. Onneksi ei ole pakkasia.

Henkisellä puolella helpotusta on tuonut äidille saatu palvelukotipaikka. Yli kuuden kuukauden terverveyskeskuksen vuodeosastolla makailun jälkeen on äiti selvästi piristynyt uudesta ympäristöstä virikkeineen sekä lämminhenkisestä henkilökunnasta. Vietiin hänelle myös oma televisio sekä muutamia henkilökohtaisia tavaroita! Tämä on ollut myös itselle iso asia. Nyt voi lähteä äidin luota vierailulta ilman suurta tunnelatausta ja pelkoa siitä milloin joku käy häntä katsomassa, edes hoitaja.
Viimeiset viikot tk:n vuodeosastolla tuntuivat hirveiltä. Itse kun siellä ei pystynyt usein oman liikuntarajoitteen vuoksi vierailemaan, kalvoi sisustaa suuri huoli. Väheksymättä hoitajien työtä tai työtaakkaa, teki muutamalle hoitajalle mieli kertoa pari valittua sanaa, tai ainakin tuoda peili ja kysyä mitä näkyy peilistä? Näkyykö kuvasta hoitaja? Minä en näe! Mikään ei tarttunut. Mikään ei kuulunut näille, en tiedä mitä ne sitten siellä teki. No totuuden nimissä ei noita teflonhoitajia montaa ollut, Nämä huonot kokemukset kun tuppaa jättämään varjoonsa ne hyvät, joita tuollakin tottakai oli.
Kiitos siitä heille!

Tossuttaja telakalla "traileri"

Pientä takapakkia.

Torstaina, yhdeksän päivää leikkauksesta, alkoi vasemman jalan haavan vuotaminen huolestuttamaan siinä määrin, että varasin ajan työterveyslääkäriltä.
Ihan vaan varmistaakseni asian tilan.
Huolta lisäsi oikean jalan huomattavasti parempi paraneminen, siitähän ei käytännössä ole vuotanut mitään koko aikana. Vasemmasta sen sijaan kokoajan vähän.
Ilmeisesti käynti oli paikallaan, sillä tohtori laittoi lähetteen sairaalan kirurgian polille, jossa hänen mielestään olisi viisasta ottaa verikokeet  ja viljelynäytteet. Useampi tuntihan siinä vierähti. Verikokeen tulokset tuli parin tunnin sisään, ne oli hyvät, mutta viljelyn tuloksia joutui odottamaan monta päivää. Varmuuden vuoksi aloitettiin antibioottikuuri.
Viljelyn osoittautuessa positiivisiksi voisi myös suonensisäinen antibiootti tulla kyseeseen. Onhan noita kaikenlaisia sairaalapöpöjä sun muita aina mahdollisuus saada. Tulokset tuli viljelystä vasta maanantaina, neljä päivää niiden oton jälkeen. Onneksi olivat negatiivisia.
Mutta olihan pitkä aika odotella ja tarkkailla haavaa sekä omaa olotilaa.
Syytä miksi haava ei umpeudu ei keksitty. Ehkä yhtä syytä ei olekkaan.
Liikkumaan en ole kovin paljoa pystynyt, sekin vähä on saattanut ollut liikaa. Oikealla jalalla kun ei akilleksen operoimisen vuoksi voi varata, on vasen ollut pakostakin tukijalkana. Jalka on ollut myös kokoajan paljon turvonneempi, ja alkoihan tuo vuotamaan jo leikkauspäivänä voimakkaasti. Lisäksi mielestäni vasemman haavan hakaset on laitettu paljon huonommin kiinni kuin oikean.
Kavereideni kommentit facebookkiin laittamastani kuvasta olivat "kuka lääkäri? frankenstein"???

Tänään, kaksi viikkoa leikkauksesta, otettiin hakaset pois. Oikea parantunut ennakko-odotusten mukaisesti. Vasemman hakasten poistoa miltei arvottiin, ensin otettiin puolet, jonka jälkeen päädyttiin kaikkien poisottoon. Antibiootti kuuri syödään loppuun ja suihkutusta tehostetaan pari kertaa päivässä tapahtuvaksi. Haavan päällä pidettävä rasvalappua kunnes vuoto loppuu.
Varottava on myös liikkeitä joissa haava voisi revetä. No sitähän tässä on varottu kaksi viikkoa!

Tuskasen hitaasti toipuminen tapahtuu. Onhan kahdessa viikossa menty eteenpäin, mutta kun minua ei ole luotu paikallaan olemaan, niin alkaa tämä syrjäytyminen ahdistamaan.

Nyt kun tässä ei ole muuta kuin aikaa, tulee mietittyä kaikenlaisia. Kauankohan haava voi olla auki?  Onnistuiko leikkaus? Nythän on liikkumisen vaikeuden ohella haavahoidot ollut keskiössä, kantaluun talttaus on vain vähäistä särkyä, mutta muistuttaa voimallisemmin kantapään osuessa johonkin! Kauanko niiden paraneminen kestää?
Entä onnistuiko leikkaus juoksun ja muun urheilemisen kannalta. Tuleeko näistä juoksujalat?
Miten kantaluut sopeutuu "imureihin"? Milloin pääsen sitä edes kokeilemaan?
Ehkä turhan aikaista miettiä. Vai kuuluuko pohtiminen osana toipumisprosessiin!!!


Vasen 30.9 Hakasten poiston jälkeen

Oikea 30.9 Hakasten poiston jälkeen