tiistai 30. joulukuuta 2014

Hyvä päivä kirjoittaa.

Vuosi on vaihtumassa ja äijä täytti tänään 50v. Siksi hyvä päivä kirjoittaa.
Ajattelin tehdä pienen yhteenvedon vuodesta 2014, mutta en kerennyt, oikeastaan viitsinyt laskea yhteen vuoden saldoa. Voi olla etten sitä teekkään, sillä numeraalisesti vuosi on varmuudella huonoin ikinä. Jo viime vuonna (2013) alkaneet akillesongelmat paheni alkuvuodesta niin että liikkuminen on ollut ennätyksellisen vähäistä. Lisäksi huono lumitalvi ei motivoinut hiihtämään. Vammojen takia ei sitten tullut edes etsittyä latuja aiempien huonojen lumitalvien tapaan. Juoksukilometrejä on tuskin sataa enempää, ja jaloilla liikkuminen pääasiassa sauvakävelyä. Maastopyöräilykilometrejä on varmuudella enemmän kuin koskaan, sillä se on tullut uutuutena mukaan. Mutta kehumaan niilläkään ei voi ruveta.
Luulen että en ole ollut näin huonossa kunnossa koskaan, Ehkä kuusi vuotiaana jolloin todettiin astma ja johon meinasin kuolla. Mutta sitä ei lasketa. Sen jälkeen olen aina liikkunut, alkuun tietysti sairauden ehdoilla, mutta jälkeenpäin ennemminkin sitä uhmaten. Astma on tietysti seurannut koko elämän, mutta uskoakseni juuri kestävyysharjoittelu on ollut se mikä on pitänyt sairauden kurissa.

Kuten aiemmista teksteistä käy ilmi, kantapää-casen kanssa kierrettiin kevät lääkäreillä, kesä odoteltiin leikkaukseen pääsyä ja lopulta syyskuussa leikattiin molemmat kantapäät ja oikeasta putsattiin akillesjänne. Toipuminen ei leikkauksesta mennyt ihan toivotulla tavalla, vaikka marraskuun lopussa ja joulukuun alussa meinasinkin intoutua lenkkeilyyn. 18.12 tehty tarkastus tiputti miehen todellisuuteen, liika intoilu saattoi kostautua ja loppukuu onkin sitten otettu rauhallisesti.
Lisäksi tänä vuonna on suurena painolastina ollut molemmat vanhemmat. Äidin tapaturma ja isän huonontunut kunto. Helmikuun lopusta loka-marraskuulle elämä oli epätietoisuutta heidän toipumisesta, pärjäämisestä, sijoituspaikoista ja yleisesti tulevaisuudesta. Lokakuussa jouduimme tyhjentämään heidän asunnon, sillä kotona toimeentuleviksi he eivät enään kuntoutuneet.
Molemmat saatiin palvelutaloon, mutta huoli vanhemmista tietysti jatkuu...
Näinä ahdistuksen aikoina juoksemista kaipasi eniten. Tähän ikään on elämässä sattunut kaikenlaista. Niin hyvää kuin huonoa. Oma perhe on tietysti ollut se turvasatama, mutta niin on ollut liikuntakin, ennen kaikkea juokseminen. Ei ole semmoista pahaa oloa ollut joka ei kunnon kirmaamisella olisi vähentynyt.
Tässä vaiheessa suuri kiitos vaimolle ja lapsille jaksamisesta, auttamisesta ja ymmärtämisestä.
Ilman heitä tästä en olisi selvinnyt!
Lisäksi kiitos veljelle, joka kaukana muilla mailla asuessaan, on antanut tukensa raskaisiinkin päätöksiin. On ollut voimia antavaa saada purkaa sydäntään edes jollekkin "ulkopuoliselle", vaikkakin usein vain facen välityksellä. Eihän veli ulkopuolinen tietenkään ole, päinvastoin. Kuitenkin ihminen joka kokee asian samalla tasolla ja jolle pystyy asiat kertomaan niinkuin ne on. Aika on ollut varmaan hänellekkin erittäin raskasta, koska kaikki tieto ja info vanhemmista on kulkenut minun kautta. Olisi varmaan hänkin halunnut olla lähellä vanhempia tukemassa, mikäli se vain olisi mahdollista.

Uusi vuosi ja uudet kujeet...
No jaa. Alkaa ainakin näillä näkymin sallaisena kuin vanha loppuu. Syksyllä vielä elättelin toiveita juoksemisesta loppuvuodesta. Nyt tilanne näyttää haastavalta juoksun suhteen, ja muutenkin.
Pikkuhiljaa aion lisätä ja kokeilla lenkkeilyä. Mikäli jalat ei kestä juoksemista niin sitten kävellään.
Pakko tehdä äärimmäistä maltillisuutta noudattaen harjoituksia. Lumiolosuhteiden salliessa hiihtoon tulen keskittymään ehkä enemmän, tietysti kipujen säätelemänä.
Suunnitelmat juoksukisojen suhteen, joita siis kerkesin suunnittelemaan, taitaa mennä romukoppaan.
Köpiksen maratonilla toukokuussa olisi viime vuodesta siirretty osallistumisoikeus. Sinne tuskin kerkeää harjoittelemaan edes läpipääsemisen mahdollistavaan kuntoon. Helsinki Half Marathonille on samoin viime kesäkuusta siirtynyt lähtölupa. Se saattaa pysyä toistaiseksi suunnitelmissa.
Syksy on sitten auki, joku juoksutapahtuma (maratooni) huokuttelis, mutta ehkä on järkevää katsoa miten tässä pääsee ulkoileman ja tehdä päätökset sitten joskus.

Kaikesta huolimatta asiat vois olla paljon huonomminkin. Kesällä ei pystynyt pitämään jaloissa kuin Crocseja, nyt alkaa jalassa viihtymään kaikenlaiset kengät.


Kyllä ne jalat kestää kohta juoksemisenkin. Valoisin mielin kohti uutta vuotta!

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

3 kk välitarkastus

Viime postauksessa mietin onko kolme kuukautta vasta, vai jo.  Nyt olen sitä mieltä että vasta!
Leikkauksen lopputarkastuksen piti olla 18 pv. Se muuttui välitarkastukseksi jaloissa olevien kipujen, liikeratojen vajaavuuksien sekä turvotusten myötä ja kontrolloidaan seuraavan kerran 12.3.
Eli minun tapauksessa kolme kuukautta ei riittänyt toipumiseen. Siksi vasta!
Kumpainenkaan jalka ei kestä juoksemista, hyppyjä eikä kunnolla työntekoakaan.
Miksi tilanne on edelleen näin? Kantapäässä on verenkierto ja aineenvaihdunta heikkoa, vanhemmalla henkilöllä korostetummin... Ja eihän tässä nuoria enään olla!
Näin ollen toipuminen on myös hitaampaa. Myös liian varhainen lenkkien aloittaminen on saattanut olla hidastamassa palautumista. Liiallisesta ja liian aikaisesta rasituksesta aiheutuneet vauriot saattavat olla peruuttamattomia. Toipuminen on yksilöllistä muutenkin. Tohtorin mukaan on jopa vuoden mittaisia paranemiskertomuksia.
Maaliskuussa siis seuraava kontrolli, jolloin ongelmien jatkuessa mietittäväksi tulee mm. magneetti-kuvaus vaurioiden ja mahdollisten kalkkikertymien todentamiseksi.

Onhan se taas peiliin katsomisen paikka. Tuli kieltämättä tehtyä aika rouheesti sauvakävelyä ja saliharjoitteluunkin löytyi pitkästä aikaa kipinä! Hyvä etten harjoitusohjelmaa alkanut väsäämään.
Nyt mennään kevyesti. Saattaa nyt annettu huili päästää aiemmin lenkkihommiin,
Työ tuo ison rasituksen lisää ja sen päälle tarvii sitten harkitusti kokeilemalla lisätä harjoituksia. Sauvakävely, jossa juoksua aion tottakai kokeilla, maastopyöräily ja saliharjoittelu varmaan perusjuttuina. kunnes lunta on hiihtämisen mahdollistava määrä.

Jos olisin kirjoittanut tämän torstaina lääkärissä käynnin jälkeen, niin kuin olin suunnitellut, olisi sävy varmaan ollut hieman negatiivisempi. Otti nimittäin sen verran pattiin prosessin huono eteneminen.

Kirjoittamisen esti pääasiassa työkavereiden minulle pitämät yllätysjuhlat.
Ehkä siksi että olin voimakkaasti tuonut esille, että mitään juhlia en tule pitämään!
Hieman ennen lääkäriin lähtöä kaverini soitti ja pyysi apua isänsä auton hakemiseen, joka oli jäännyt kyläpaikkaan isänsä saatua rytmihäiriöitä! No lupauduin heti kun pääsen lääkärintarkastuksesta.
Matka jatkuikin Hämeenlinnaan asti Liiton mökille, jonka työkaverit oli vuokrannut.
Itselle tilanne avautui vasta loppumetrillä, Ei siis haettu mitään autoa!
Mielessä risteili vaikka mitä ajatuksia. Ensiksi vitutti se että olin joutunut huijauksen kohteeksi. Kusetettu täysin, viety kuin litran mittaa... Miksi en tajunnut? Selviä merkkejä olisi ollut havaittavissa jos vain olisin osannut yhdistää ne. Seuraavaksi ajausvirtaan tuli tilaisuuden kesto, täällähän oltaisiin seuraava puolivuorokautta. Mitä kerron vaimolle, miten hoidan muut sovitut asiat, miten lasten kanssa suunnitellut jutut, kaupassa käynnit, hieronta-asiakas?
Ei perkele, tästä ei hyvää seuraa, te ette tunne mun muijaa!!!
Nitro ja kalsarinvaihto. niin siitä se sitten pikkuhiljaa tilanne aukes... Ilmeni että perhe oli juonessa mukana, Perhe, jonka kanssa muutama tunti aikaisemmin palasin 4 pv reissulta Lontoosta. Kukaan ei hiiskunut mitään, Ainoa joka asiasta ei tiennyt mitään oli minä! Se kait yllätysjuhlissa on ideakin! Koko lähin työporukka oli paikalla, porukka jonka eteen tekisis töissä mitä vain, no miksei vapaallakin. Porukka jonka kanssa on monet vuodet jaettu ilot ja surut. Porukka joka ei tässäkään asiassa hiiskunut asiasta ulkopuolelle mitään.
Voiko tämmöseen porukkaan luottaa joka huijaa kaveriaan tällä tavalla. Voiko vaimoon luottaa kun on mukana tämmöistä järkkäämässä... Taitaa voida, ja luulen että jatkossa vielä enemmän!
Tilaisuus teki kyllä lähtemättömän vaikutuksen, En olisi ikinä kuvitellut työporukan järjestävän minulle moista tapahtumaa, olenhan vain yksi porukasta.
Siinä oli kiitospuheen aikana roska silmässä ja kyynel pelihousussa!
Suuri kiitos järjestelyistä vastaaville sekä kaikille mukana olleille.

perjantai 12. joulukuuta 2014

Kolme päivää töissä ja jalat soseena.

Ainakaan töissä käyttämäni maihinnousukengät ei tee hyvää kantapäille. Kolme päivää niitä "testanneena" tuntuu kuin toipumisessa olisi paha taantuma. Ensimmäinen päivä vielä menetteli, mutta toisena ja kolmantena joutui kärvistelemään tosissaan. Sinällään outoa sillä kengät eivät tunnu painavan tai hankaavan mistään, kantapäät ja akilles vaan kipeytyy päivän aikana. Tuleehan noilla tieten liikuttuakin 12h työpäivän aikana melkoisesti. Lisärasitusta tulee portaissa liikkumisesta joka on ollut koko leikkauksen jälkeisen ajan hankalaa ja kivuliasta.
Pilleripurkille ei ole tarvinnut mennä, vaan kipua on ollut lähinnä liikkeellä ollessa. Varsinkin pienen paikallaanolon jälkeen kävelemään lähteminen tuottaa tuskaa. Myös kantapäiden kosketusarkuus on moninkertainen verrattuna viime viikkoon. Positivisenä asiana on ehkä vähäinen yösärky.

Pikkasen asia kalvaa mieltä. Leikkauksesta tulee 3kk ja periaatteessa toipuminen pitäisi olla siinä mallissa että ainakin normaaliin elämään pitäisi pystyä. Normi ihmisellä normaali tarkoittaa tietysti eriasiaa kuin minulla, sillä minun normaaliin kuuluu juokseminen, se ei lienee normaalia yleisellä tasolla.
Viime viikolla tein kuusi harjoitusta, neljä sauvakävelylenkkiä ja kaksi saliharjoitusta. Sauvakävelyn ohessa otin pieniä juoksupätkiä helppoon maastoon ja kilometrejä kertyi 38. Pisin sk-lenkki yli kaksituntinen. Maanantaikin oli vielä vapaata ja tein tunnin lenkin, eli kahdeksaan päivään seitsemän harjoitusta. Yli vuoteen en moiseen ole kyennyt. Toki jaloissa huomasi treenit, mutta ei niin että siitä kivut olisi lisääntyneet tai tuntemukset olisi olleet "nyt vedettin yli malliset". Siksi olinkin toiveikas niin työn kuin harjoittelun suhteen.
Juokseminen, tai sauvakävelyn oheen otettujen juoksupätkien määrä on ollut eniten kipua säätelevä elementti. Tuntuma on ollut juoksun suhteen helpottamassa. Väkisin en ole sitä tehnyt, vaan lyhkäsinä pätkinä ja pienienkin tuntemusten jälkeen vaihtanut kävelyyn! Silti siinä on ollut positiivinen vire, ikäänkuin odottavalla kannalla milloin uskaltaa kokeilla kokonaista pientä juoksulenkuraa...
Tänään tuo asia sitten huolestuttaa. Vapaapäivä ja suunniteltu sauvakävely on pakko jättää väliin. Jospa sitä keksis jotain muuta!

Kumminpäin asia on, leikkauksesta vasta 3kk vai leikkauksesta jo 3kk?
Ehkä saan vastauksen 18 pv kun raahaudun kirran polille lopputarkastukseen!

Vielä sitten toisinpäin. Pystynhän kuitenkin pitämään periaatteessa kaikkia kenkiä jalassa ja kävelemään niillä. Ennen leikkausta vain crocseja. Olkoon se hyvä asia. Jospa se tästä pikkuhiljaa alkaa sietää enemmän rasitusta, juoksemista ja jopa työkenkiä.

sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Loma loppuu...

Piti kirjoitella jo perjantaina 28 päivä ja aloittaa kirjoitus sanoilla terveisiä sauvakävelyjuoksulenkiltä. Jäi sitten kirjoittamatta. Hyvä niin! Perjantaina nimittäin tein reilun 7km lenkin jossa otin pieniä juoksupätkiä sekaan. Mutta sitten innostuin tekemään 600m pätkän, ja kun makuun pääsin tein viellä tasan kilometrin pätkänkin. Eihän se tietystikkään juoksemista ollut, lähinnä muistutti sen näköistä liikehdintää.
Henkisesti oli hemmetin iso asia juosta nuo pätkät. Lenkin jälkeen oli aivan mahtava fiilis.
Luen itseni taas jollain kierolla tavalla "juoksijaksi". Edellinen juoksulenkki oli helmikuun 6.
Ennen leikkausta kaikki väkisin tehdyt yrityksetkin olivat loppuneet lyhyeen kivun takia.
Nyt tämä oli ensimmäinen kerta leikkauksen jälkeen jossa juoksua pystyi jatkamaan hieman pidempään, jopa loivaan ylämäkeen.
Myönnän ettei kivuitta mennyt tämäkään lenkki, ja sen että viellä ei ehkä olisi kannattanut noin pitkiä pätkiä rimpuilla. Sen huomasi illalla ja seuraavana yönä, jolloin kantapäät särki, jopa niin että ei meinannut tulla uni simmuun. Sitä oikeen joutu pohtimaan tekemisiään.
Siksi oli hyvä että että en perjantaina aloittanut juttua kirjoittamaan. Olisin antanut liian positiivisen kuvan hommasta fiilisten ollessa katossa.
Päätin huilata viikonlopun ja antaa molempien päiden tasaantua tapahtumasta.

Marraskuun saldo liikunnan osalta on vaivaiset 14.37 tuntia. Sauvojen  kanssa 6h ja 30 km.
Loppu on kuntosalia, maastopyöräilyä ja vesijuoksua. Eihän tuo paljoa tosiaan ole, mutta enemmän kuin lokakuussa jolloin tuli vain pari vesijuoksukertaa.
Eiköhän se tästä pikkuhiljaa rakennu jonkunlainen säännöllisyys tähänkin hommaan.

Torstaina 27. päivä kävin neuvonpidon työterveyslääkärin kanssa kantapäiden ja akilleksen kunnosta ajatellen töihin paluuta. Työn luonteen perusteella olisi sairauslomaa jatkettu 18.12 asti, jolloin minulla on "lopputarkastus" kirurgian polilla. Päädyttiin kuitenkin minun toiveesta töihin paluun kannalle, niin että menen kokeilemaan ja matalalla kynnyksellä olen yhteydessä lääkäriin mikäli homma ei toimi. Asiaan vaikuttavana tekijänä oli myös joulukuun ensimmäisen viikon vuosiloma.
Eli sairausloma jatkuu viikon verran muuna lomana.
Nyt sitten päättyy tämmöinen vaihe elämästä. 15-vuotiaana menin ensimmäiseen kesätyöpaikkaan. Sen koommin en ole kolmea viikkoa pidempää yhtäjaksoista "vapaata" viettänyt. Tälle lomalle kertyy mittaa 3kk. Enkä tietysti olisi tätäkään lomaa halunut kokea. Se vaan on nyt näin. Iän ja vaivojen karttuessa nämäkin tosiasiat on otettava huomioon.
Ja mistäpä sitä koskaan tietää mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tästä jatketaan paketin rakentamista. Kuntoillaan edelleen mahdollisimman monipuolisesti, Harjoitusmuotoja ja lajeja tehdään sitä mukaan kun toipuminen antaa myöten. Juokseminen ja hiihto on tietysti sydäntä lähellä ja niiden parissa tullaan puuhastelemaan eniten. Heti kun pystyy.
Pyöräilyn olen löytänyt telakkajakson aikana ja siitä en tule luopumaan, vaan päin vastoin. Samoin kuntosaliharjoitteluun on löytänyt aivan uusi kipinä. Sulkapallo odottaa vielä omaa aikaansa, mutta ehkä jo ensivuoden puolella siihenkin uskaltautuu.

Paljon siis positiivista vaikka välillä syvissä tummissa vesissä kahlattiinkin.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Back to Business...

No onhan se tämäkin blogiin laitettava. Tällä päivämäärällä (15.11.2014) otin ensimmäiset juoksuaskeleet leikkauksen jälkeen. Leikkauksesta on päivää vaille 2 kk.
Vein nuorimmat tytöt tanssiharjoituksiin ja ajatuksena oli tämä treeniaika ulkoiluttaa sauvoja kevyellä kävelyvauhdilla. Reittisuunnitelma oli Sonninmäen suuntaan, josta tarvittaessa olisi hyvät oikaisumahdollisuudet mikäli jalat ei lenkkiä kestäis.
Eihän siinä montaa sataa metriä kerennyt kengät kulua kun mieleen hiipi ajatus juoksun kokeilemisesta. Ensipuraisun päätin tehdä loivaan alamäkeen varovasti.
Aloitin hiljaa, hyvin hiljaa. Ensimäisten haparoivien askelten ja ajatusten jälkeen oli pakko todeta, hittolainen tämähän toimii. Ei juurikaan tuntemuksia, siis kipuja. Sykekkin nousi jännityksestä,
ja huonosta kunnosta. Alamäki loppui ja akilleksessa alkoi pieni aristus joten vaihdoin kävelyyn.
Voi elämän käsi, siinä se oli. Mä juoksin! AALTOJA KATSOMOON!!! Kuuluttaja HERÄTYS!
Tätä hetkeä olin odottanut monta kuukautta kuin pikkulapsi joulua. JIHAA! MERRY CHRISTMAS!
Matka jatkui ja juoksupätkät piteni, Tasaisella ja alamäessä juoksu onnistui mutta ylämäkeen en akilleksen kipuilun takia edes yrittänyt juosta.
Kokonaismatkaa lenkille kertyi 6,5 km ja juoksupätkiä oli toista kymmentä alkaen 20 metristä varmaan 200 metriin.
Kahta kuukautta pidettiin monenkin ortopedin mielestä jalkalenkkien aloitusaikana, Orava mm. mainitsi juoksemista voitavan kokeilla muutamien metrien aloituksella. Aika lähellä tämä minun aloitus näille arvioille osuu. Ehkä nyt pikkasen määrää oli liikaa ensimmäiseksi kerraksi.

Näihin kuviin ja tunnelmiin...

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Pikkuhiljaa liikkumaan

On pariviikois katsauksen aika. Kahdeksan viikkoa leikkauksesta.
Vaikka edellisessä postauksessa harmittelin mm. kuukauden jatkoaikaa sairauslomalle, on pakko todeta että päätös oli ehdottomasti oikea. Ei nämä jalat vielä työkuntoiset missään tapauksessa olisi olleet. Nyt kun on yrittänyt vähän liikkua enemmän, on seurauksena poikkeuksetta aristusta ja särkyä. Mutta sanotaanko hyvinkin siedettävissä rajoissa.
Olkoonkin että olen melkoisen työorjentautunut henkilö, mutta jollei pysty reenaamaan niin ei sitä kyllä pysty töihinkään...
Olen yrittänyt vähän kokeilla mitä pystyy tekemään ja mitä ei. Ikäänkuin tämänhetkisiä rajoja hakien. Päivittäistä on venyttelyt ja kevyet voimaharjoitteet varpaille nousuineen. Selkeesti ainakin venyttelyt on auttanut kävelemiseen, varpaillenousut sekä muut kevyet lihaskuntoliikkeet olen pyrkinyt tekemään rauhallisesti ja varovasti, enkä ole tehnyt niitä esim korokkeen päällä tai rappusissa.
Nämä harjoitteet on leikkauksen jälkeen sairaalasta fysioterapeutilta saatuja ohjeita.
Vesijuoksua olen kokeillut muutamaan otteeseen. Ihan käsittämättömän tyhmää touhua,
ei tule minusta sen lajin harrastajaa. 25 metrin altaassa kun pyörii ja väistelee mummoja tunnin,
alkaa olemaan aika kypsä kaveri. Lisäksi olen saanut joka kerta vesijuoksun jälkeen päänsäryn. Johtuuko kloorivedestä, nestehukasta, niskojen jumiutumisesta, mummotressistä vai mistä,
vai kaikista! Altaassa olemisen meinaan jatkossa jakaa vesijuoksuun sekä uintiin mielekkyyden lisäämiseksi.
Toinen hyvin soveltuva laji on maastopyöräily. Siinä ei tunnu kantapäähän ja akillekseen kohdistuvan juuri minkäänlaista painetta. Kelitkin on suosineet pyöräilyhommia.
Kuntosalilla on myös pitkästä aikaa tullut poikettua. Pientä akilleksen varomista, jalkakyykyt ja prässit olen jättänyt pois, mutta muuten perus settiä. Painomääriä on vaan tarvinnut laskea alaspäin, Kyllä sekin siitä.
Sauvakävelyä olen kokeillut kerran. Meni aikalailla ontumiseksi ja akilles kipeytyi yllättävän paljon. Jotenkin ei kärsi ponnistaa, vai onko liikerata nilkassa vajaa. Mietin myös ontumista pinttyneenä tapana, onhan tässä onnuttu vaikka kuinka kauan, tai jos se on jäänyt lihasmuistiin. No kyllä siellä arkuuttakin edelleen on. Ja mielestäni selkeä merkki ettei akilles ole vielä täydessä iskussa on myös lievä turpoaminen rasituksessa.
Päätin sen asian hautua ajatusasteella vielä hetken. Tehdään mikä luonnistuu ilman riskiä ja kipua.
Kyllä se jalkalenkkikin rupee ajan kanssa luonnistumaan.

Siis kaiken kaikkiaan eteenpäin taas mennään. Ehkä kärsimätön luonteeni ajaa liian hätäisesti kokeilemaan "rajoja",  mutta kokeilemalla sen sitten näkee mihin pystyy.
Ja kyllä oli niin lähellä sauvakävelyn aikana etten pientä juoksunäytettä itselleni antanut.
Ens kerralla sitten...
Edistystä on nähtävissä myös kenkävalikoiman laajentumisella. Alkaa menemään kaikki kengät jalkaa ja osalla voi jopa kävellä. Pääjalkineena on toiminut Adidaksen Boostit, sauvakävelyn tein Salomoneilla ja salilla käytin Addun sisäpelikenkää... Kengät joissa on kova kantapää aiheuttaa tunteen kuin olisi farkkujen lahje kengän ja kantapään välissä, joten niiden käyttö on ollut vähäistä.

Jos tässä kuluneen vuoden aikana on tuntunutkin asioiden kaatuvan päälle yhtäaikaa, niin
aika jouheesti tuntuu myös kääntyvän parempaan suuntaa. Äiti ollaan saatu kotiutumaan palvelutaloon loistavasti. Elämän ilo on selkeesti löytynyt ja onpa hän jopa kävelyt rullaattorin kanssa kymmeniä metrejä. Puheessa olevaa voimakasta salausta on onnistuttu purkamaan ja äitin kanssa pystyy jo puhumaan useita lauseita niin että minäkin ymmärrän. Se ei tieten kerro äitin puhujan lahjoista paljoa, mutta minusta hieno homma.
Isä saadaan samaan hoitokotiin, eri osastolle. Alkujaan ajatuksena ollut yhteisasumisen mahdollistavan hoitopaikan hakemisesta luovuttiin heidän niin erillaisen hoidontarpeen vuoksi.
Nyt kuitenkin ovat samassa talossa ja pääsevät niin halutessaan päivittäin näkemään. Helpottaa myös minun reissuja kun voi samalla vierailulla nähdä molemmat.

Kohtahan tämä blogi alkaa olemaan sairaskertomuksen osalta paketissa. Jälkitarkastus on 18.12 jolloin minun pitäisi olla jo työelämässä mukana. Toivottavasti tarinat rupeavat niihin aikoihin olemaan enemmän lenkilläkäynnistä kertovia kuin sairaskertomuksia!

tiistai 28. lokakuuta 2014

Ilman sauvoja

Pieni tilannekatsaus lienee paikallaan. Leikkauksesta on nyt kuusi viikkoa. Alun hitaalta tuntuneen paranemisen jälkeen, on parin viime viikon aikana toipuminen edennyt kohtuullisen mukavasti. Lokakuun puolenvälin jälkeen olen lisännyt liikkumista, aluksi sauvojen kanssa ja nyt reilun viikon ajan ilman sauvoja. Liikkeen lisäämisen myötä on turvotus hävinnyt miltei kokonaan, Tämä on edesauttanut mm. vasemman jalan haavan kiinnittymistä sekä myös särkyjen ja väsymisen tunteen vähentymisenä. Hemmetin kauan sen haavan kiinni meneminen kestikin, Ainakin 5 viikkoa!
Lauantaina 18.10 kävelin ensimmäisen reilun kilometrin lenkin ilman sauvoja. Syksyinen ilma oli mitä parhain, pikku pakkanen ja auringon paiste. Crocit jalassa fiilistelin ja onnuin 10cm askelilla.
Ai että oli vapautunut tunne. Joka askeleella sattui, mutta ei niin paljoa että olisin kääntynyt.
Elämän pieniä kohokohtia.
Viidennellä viikolla kokeilin myös autolla ajoa. Alkuun pientä jäykkyyttä nilkan käytössä, mutta kyllä se siitä miljoonan kilometrin kokemuksella suttaantui!
Oma ohjelmansa on ollut vanhempien asunnon tyhjentämisessä. On ollut henkisesti yllättävän raskasta miettiä mitä rakkaiden ihmisten tavaroista säilytetään, myydään, tai heitetään roskiin. Kaikkiin niihin tavaroihin liittyy myös omia muistoja ja tunteita. Se prosessi on nyt tehty.
Ilman perheen apua jalkapuolena ja pohjimmiltaan herkkänä miehenä siitä ei olisi tullut mitään.

Kävin työterveyslääkärillä tänään saamassa tilannearvion. Leikkaavan kirurgin määräämä sairausloma loppuu 31.10 ja ennakkosuunnitelmien mukaan työterveyshuollon kautta jatkettiin tilanteen arviointia. En missään tapauksessa pitänyt jalkojani työkykyisenä tai juoksukuntoisena. Siltikin lääkärin ehdottama kuukauden jatko sairaislomaan tuntui pahalta. Elikkäs töihin näillä näkymin joulukuun alussa. Kaikkien ennakkoon tietoon tulleiden lausuntojen pohjalta toipumisaika on 3-4 kk. ja koska leikkauksesta on kulunut vajaa 1½ kk. ei lisäkuukausi voinut tulla yllätyksenä, Mutta mitään en mahda sille pienelle pettymykselle minkä tuo halavatun pitkä kuukausi aiheutti.
Olisiko rinnastettavissa samanlaiseen ilmiöön kuin joka lauantaisen loton päävoiton tavoitteluun.
Sitä niin toivoo voittoa, vaikka sisimmissään tietää että ennemmin saa vessanpöntöstä kalan kun lotosta miljoonia. Tässä vähän sama, ei ihmeparannusta vaikka toivoin.

Nyt haavan ollessa kiinni saa aloittaa vesijuoksun. Myös pyöräilyä voi ruveta kokeilemaan jalan lopetettua kengän hylkimisen. Juoksua ei viellä suositellut kokeilemaan ja hiihtämisestä ei puhuttu mitään. No ei ole vielä luntakaan. Mutta kokeilen!
Vaikka toipuminen on vaiheessa ja juosten maastoon pääseminen on odotuslistalla numero 1, on asiassa paljon positiivista. Jotain saa ja pystyy jo tekemään. Vesijuoksu sinällään on uusi laji. Olen sitä kokeilumielessä tehnyt joskus, mutta ikäänkuin harjoituksellisessa mielessä en ole pitempään tehnyt. Mutta avoimin mielin kokeilemaan. Mikäli liukkaus ja lumi ei häiritse, on myös maastopyöräilyä kokeiltava. Mikäli taas lunta rupee kasaantumaan hiihtämisen mahdollistavan kerrostuman verran, lupaan suksia viimesen päälle!
Ja noilla lajeillahan sitä pääsee maastoonkin.

Tämmöstä se nyt on. Tunteet menee laidasta laitaan, ylös ja alas. Jalat kuntoutuu pikkuhiljaa,
Niillä toivon mukaan viellä on kilometrejä jäljellä.
Vanhempien asunto on saatu tyhjättyä, äiti hyvälle paikalle hoivakotiin, vielä kun saatais isä pois
tk-sairaaslasta vastaavanlaiseen palvelutaloon, niin mikäs tässä sitten...

tiistai 14. lokakuuta 2014

Elämä on haavahoitoa!!!

Toipuminen etenee, hitaasti, yllättävän hitaasti. Nyt on kulunut neljä viikkoa leikkauksesta ja edelleen vasen haava tihkuttaa. Ei varsinaisesti vuoda, mutta sidetaitosta vaihtaessa on siinä joka kerta 2 cm matkalla verta. No onneksi vain verta. Sidetaitosta olen vaihtanut 2-3 kertaa päivässä suihkutusten jälkeen. Tuntuukin tämä elämä olevan pelkkää haavahoitoa. Päivät alkaa sekä päättyy haavahoidolla. Mikäli vuotoa on tullut päivällä sidetaitoksen läpi, on homma tehty kolme kertaa vuorokaudessa. Tosin viimeisen viikon aikana en muista sidettä päivällä vaihtaneeni.
Oikean jalan haava on parantunut hyvin, kiitos siitä jollekkin...
Liikkuminen on ollut edelleen keppien avulla köpöttelyä. Sisällä kotona olen pieniä siirtymiä ilman tukea tehnyt, (vaikka vielä ei saisikaan), varovaisesti ja akilleksen käyttöä välttäen.
Reviiri on laajentunut pikkuhiljaa, mutta sanottava on että, liikumisen lisääntyminen tuntuu kipuna ja särkynä kantaluissa. Sikäli huolestuttavaa että pikkuhiljaa pitäisi pystyä molemmilla varaamaan yhtä lailla ja päästä kepeistäkin eroon. Nyt en vielä uskalla kokonaan ilman kepukoita liikkeelle lähteä.
Pisin "lenkki" lienee 1,5 km kauppakeskuksen läpi pankiin, ja takas. Ja jos ärsyyntyy kantapäät,
niin tuntuu liikkuminen myös käsissä ja hartioissa. Rankka laji tämäkin.

Kepeillä kävellessä on käynyt mielessä vuosia sitten Tukholman maratonilta tapaus. Jossain 30k jälkeen ohitseni meni yksijalkainen mies kepeillä sellaista loikkaa että, lippikseni meinas lähteä ilmavirrasta lentoon. Siinä oli kepeillä muutama kilometri reenattu. Tekniikka ja vauhti kohdallaan.

Särkylääkeisiin ei ole tarvinnut isommalti turvautua enään, vain muutamana yönä on särky haitannut Panadolin arvoisesti nukkumista. Sen sijaan kylmää olen joutunut tarjoamaan useampana päivänä.
On oikeastaan suuri nautinto laittaa geelipussi idealsiteellä kantapääähän kiinni

Eteenpäin siis pikkuhiljaa mennään. Oikean jalan kuukauden varaamiskielto pitäisi tällä viikolla päättyä. Hieman on asiassa epävarmuustekijöitä. Luulen että kepit kulkee mukana jos vähänkin tiedossa siirtymää tai seisoskelua.
Kuntoutuksen aloitus mietityttää. Sitä pitäisi ruveta pikkuhiljaa tekemään varaamiskiellon päätyttyä. Varpaille nousua ei vielä kykene oikealla kivulta ja "kirvelyltä" suorittamaan. (salaa tullut kokeiltua). Lienee parasta antaa asialle aikaa ja tehdä ainakin alkuun varovaisesti ja kipua kunnioittaen...
Käyttökengät on edelleen crocit. Kantapäät on vieläkin niin arat että normi kenkiä ei voi pitää,
ja lisäksi kun viellä tuo vasen ei ole kokonaan kiinni. Onneksi ei ole pakkasia.

Henkisellä puolella helpotusta on tuonut äidille saatu palvelukotipaikka. Yli kuuden kuukauden terverveyskeskuksen vuodeosastolla makailun jälkeen on äiti selvästi piristynyt uudesta ympäristöstä virikkeineen sekä lämminhenkisestä henkilökunnasta. Vietiin hänelle myös oma televisio sekä muutamia henkilökohtaisia tavaroita! Tämä on ollut myös itselle iso asia. Nyt voi lähteä äidin luota vierailulta ilman suurta tunnelatausta ja pelkoa siitä milloin joku käy häntä katsomassa, edes hoitaja.
Viimeiset viikot tk:n vuodeosastolla tuntuivat hirveiltä. Itse kun siellä ei pystynyt usein oman liikuntarajoitteen vuoksi vierailemaan, kalvoi sisustaa suuri huoli. Väheksymättä hoitajien työtä tai työtaakkaa, teki muutamalle hoitajalle mieli kertoa pari valittua sanaa, tai ainakin tuoda peili ja kysyä mitä näkyy peilistä? Näkyykö kuvasta hoitaja? Minä en näe! Mikään ei tarttunut. Mikään ei kuulunut näille, en tiedä mitä ne sitten siellä teki. No totuuden nimissä ei noita teflonhoitajia montaa ollut, Nämä huonot kokemukset kun tuppaa jättämään varjoonsa ne hyvät, joita tuollakin tottakai oli.
Kiitos siitä heille!

tiistai 30. syyskuuta 2014

Pientä takapakkia.

Torstaina, yhdeksän päivää leikkauksesta, alkoi vasemman jalan haavan vuotaminen huolestuttamaan siinä määrin, että varasin ajan työterveyslääkäriltä.
Ihan vaan varmistaakseni asian tilan.
Huolta lisäsi oikean jalan huomattavasti parempi paraneminen, siitähän ei käytännössä ole vuotanut mitään koko aikana. Vasemmasta sen sijaan kokoajan vähän.
Ilmeisesti käynti oli paikallaan, sillä tohtori laittoi lähetteen sairaalan kirurgian polille, jossa hänen mielestään olisi viisasta ottaa verikokeet  ja viljelynäytteet. Useampi tuntihan siinä vierähti. Verikokeen tulokset tuli parin tunnin sisään, ne oli hyvät, mutta viljelyn tuloksia joutui odottamaan monta päivää. Varmuuden vuoksi aloitettiin antibioottikuuri.
Viljelyn osoittautuessa positiivisiksi voisi myös suonensisäinen antibiootti tulla kyseeseen. Onhan noita kaikenlaisia sairaalapöpöjä sun muita aina mahdollisuus saada. Tulokset tuli viljelystä vasta maanantaina, neljä päivää niiden oton jälkeen. Onneksi olivat negatiivisia.
Mutta olihan pitkä aika odotella ja tarkkailla haavaa sekä omaa olotilaa.
Syytä miksi haava ei umpeudu ei keksitty. Ehkä yhtä syytä ei olekkaan.
Liikkumaan en ole kovin paljoa pystynyt, sekin vähä on saattanut ollut liikaa. Oikealla jalalla kun ei akilleksen operoimisen vuoksi voi varata, on vasen ollut pakostakin tukijalkana. Jalka on ollut myös kokoajan paljon turvonneempi, ja alkoihan tuo vuotamaan jo leikkauspäivänä voimakkaasti. Lisäksi mielestäni vasemman haavan hakaset on laitettu paljon huonommin kiinni kuin oikean.
Kavereideni kommentit facebookkiin laittamastani kuvasta olivat "kuka lääkäri? frankenstein"???

Tänään, kaksi viikkoa leikkauksesta, otettiin hakaset pois. Oikea parantunut ennakko-odotusten mukaisesti. Vasemman hakasten poistoa miltei arvottiin, ensin otettiin puolet, jonka jälkeen päädyttiin kaikkien poisottoon. Antibiootti kuuri syödään loppuun ja suihkutusta tehostetaan pari kertaa päivässä tapahtuvaksi. Haavan päällä pidettävä rasvalappua kunnes vuoto loppuu.
Varottava on myös liikkeitä joissa haava voisi revetä. No sitähän tässä on varottu kaksi viikkoa!

Tuskasen hitaasti toipuminen tapahtuu. Onhan kahdessa viikossa menty eteenpäin, mutta kun minua ei ole luotu paikallaan olemaan, niin alkaa tämä syrjäytyminen ahdistamaan.

Nyt kun tässä ei ole muuta kuin aikaa, tulee mietittyä kaikenlaisia. Kauankohan haava voi olla auki?  Onnistuiko leikkaus? Nythän on liikkumisen vaikeuden ohella haavahoidot ollut keskiössä, kantaluun talttaus on vain vähäistä särkyä, mutta muistuttaa voimallisemmin kantapään osuessa johonkin! Kauanko niiden paraneminen kestää?
Entä onnistuiko leikkaus juoksun ja muun urheilemisen kannalta. Tuleeko näistä juoksujalat?
Miten kantaluut sopeutuu "imureihin"? Milloin pääsen sitä edes kokeilemaan?
Ehkä turhan aikaista miettiä. Vai kuuluuko pohtiminen osana toipumisprosessiin!!!

Vasen 30.9 Hakasten poiston jälkeen
Oikea 30.9 Hakasten poiston jälkeen





keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Viikko leikkauksesta



Reilu viikko leikkauksesta. Muistan operaation jälkeen pohtineeni että viikon päästä on jo paremmin.
En tiedä onko tässä monikaan asia paremmin, no ehkä on jotain.
Nopeastihan tuo viikko kuitenkin meni, Jokainen asia vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä, enkä tarkoita pelkästään toipumista, vaan päivittäisiä askareita, hampaanpesusta kahvinkeittoon.
Liikkuminen on ollut pyörätuolilla rullaamista, millä ei joka paikkaan pääse, eikä mihinkään yletä. Tai keppien avulla könkkäämistä, jolloin kädet on aina varattuna ja mitään ei pysty siirtämään, ei edes kahvikuppia.
Liikkeille lähteminen varsinkin aamuisin on hankalaa, kivuliastakin. Ilmeisesti nukkuminen jalkaterät ojennettuina lyhentää lihaksia ja kiristää leikkaushaavaa niin että, jalkojen asentoa ei meinaa mitenkään saada kävelemisen mahdollistavaan asentoon.
Olisi ehkä pitänyt alkaa kirjoittaa illalla, eikä näin aamulla. Olisi saanut positiivisemman raportin.

Adidas Telakka Buustinen

Perjantaina 19. päivä sain ottaa siteet pois ja suihkuttaa jalkaa ensimmäistä kertaa. Oikeasta jalasta siteet lähti hienosti, mutta vasen joka alkoi vuotaa jo tiistai-iltana, vaati pitkän liotuksen ennen kuin suostui irtautumaan raajasta. Eikä tuo ihan kiinniolevalta vielläkään näyttänyt. Mutta itselle kuitenkin tärkeä etappi ja toivottavasti myös toipumiselle. Liikkuminen ilman sidettä oli jännän tuntuista, tuetonta ja epävarmaa, mutta samalla niin kevyen oloista.

3 vrk. leikkauksesta




Lauantaina  ja sunnuntaina tuli sitten perheen tuella liikuttua enemmän. Sunnuntaina vierailin jopa työmaalla työkavereita masentamassa. Jalkeilla olo kostautui varsinkin sunnuntai iltana, jolloin jo hellitäneet säryt palasivat. Olin jättänyt vahvimmat särkylääkkeet (tramal) lauantaina ottamatta, mutta sunnuntaina niille tuli tarvetta. Myös verenvuotoa vasemmassa oli havaittavissa.
No ei varsinaista vuotoa, mutta selviä viiteitä haavan edelleen tihkuttavan, onneksi vain verta.

Olin päättänyt ottaa alkuviikon rauhallisesti. Päätös oli vahva vielä lähtiessäni maanantaina ameriikasta tulleen veljeni kanssa katsomaan vanhempiamme. Päätin lähteä kepeillä, eihän tuossa nyt paljoa liikua tarvitsisi. No kyllä tarvitsi, ja oli huono päätös! Ja eiku Tramalia nassuun...
Tiistai jatkui liikekannalla niin ikään veljen matkassa lisättynä käynnillä potilasasiamiehen luona liittyen vanhempien hoitomaksuihin, asuntoasioihin jne... Seurauksena jälleen Tramalia ja lisähoitona kylmäpakkaus haudontaa. Säryt ovat myös vaikuttaneet nukkumiseen. 3-4 tunnin unien jälkeen herää särkyihin ja loppuyö on hyvinkin levotonta. Vaikka kivut ei kovia olekkaan sitä heräilee miltei jokaiseen liikkeeseen, vihlasuun tai mihin milloinkin.

Mitäpä yhteenvetona ensimmäisestä viikosta? Ensimmäiset kolme päivää odotetusti vaikeimmat liikkumisen ja särkyjen takia. Joskin ennakkoon olin odottanut vielä kovempia särkyjä, mutta olihan mulla kovat lääkkeet. Liikkumisen hankaluus puolestaan yllätti, olin ajatellut sen olevan hieman helpompaa. Luojan kiitos tämä toivottavasti on väliaikaista, kaikki rispektit pyörätuoliin sidotuille ihmisille! Vasemmalla jalalla saisi varata enemmän, oikella ei yhtään. Siksi vasemman jalan haavan pieni vuotaminen on arvelluttanut ja liian aikainen liikkuminen ei sitä kyllä paremmaksi ole tehnyt. Mutta joitain asioita on vaan pakko hoitaa... Pyörätuolilla en joka paikkaan kehtaa mennä.
Lauantain jälkeen olen tosiaan pystynyt kipulääkkeitä vähentämään, mikä on hyvä asia.
Ylävartalon vahvistuminen on varmaan myös positiivinen asia.
Mutta liikkuminen, sitähän tässä odottaa kärsimättömästi, on huonoa edelleen.

Ensi viikkolla on hakasten poisto, mikäli asiat menevät suunnitellusti.
Sitten taas ollaankin askeleen lähempänä lenkkipolkua!




torstai 18. syyskuuta 2014

Kantapäiden leikkaus 16.9.2014

Nukuin rauhattomasti, heräilin useampaan kertaan yön aikana, klo 6.15 nousin ylös,
väkisin makaamisesta voi saada syytteen. Aamupalaa ei saanut syödä, ei ollut nälkäkään. Illalla olin syönyt rahkaa ja banaanin. 2 dl olisi voinut juoda vettä, kahvia tai teetä. Muistissa oli 10v. sitten tehdyn napatyräleikkauksen jälkeinen nukutuksesta aiheutunut huonovointisuus, parempi olla laittamatta mitään suuhun!
Ilmoittautumisaikani oli 10.30 Hyvinkään sairaalan LEIKO osastolle, mutta kuljetusteknisistä syistä vaimoni kärräsi äijän työmatkallaan jo yhdeksäksi pelipaikalle. Pari tuntia joutui odottelemaan ennen kuin sairaanhoitaja otti haastatteluun. Tarkistettiin tiedot ja varmistettiin lääkitykset, syömiset ja muut asiaan liittyvät jutut. Samalla selvisi suunnitelmasta nukutuksen sijaan käytettäväksi aiottu spinaalipuudutus. Onneksi oli maha tyhjä. Olin mielessäni koko ajan ajatellut nukutusta, taju pois ja herätessä kantapäät paketissa. Pelkkä ajatus hereillä olosta leikkauksen aikana, saati tietoisuus ja tuntemus kantaluiden talttaamisesta meinasi aiheuttaa ison jytkyn, housuun!
Värin paetessa kasvoilta, katsoi hoitaja parhaaksi keskustella aiheesta anestesialääkärin kanssa.
Ennen anestesiatohtoria jutuille kerkesi leikkaava kirurgi. lääketieteen tohtori, ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri. Oli tutustunut tietysti jo ennakkoon kuviin ja lähetteisiin kun ei ollut sama ortopedi joka lähetteen teki. Nopea kertaus oireista, kestosta, aiheutuneista vaikeuksista työssä ja harrastuksissa yms. Tutki jalat ja teki tussilla merkintöjä. Kysyi vielä olenko varma että molemmat tehdään kerralla, epäili leikkauksen jälkeisen elämän haasteista tulevan suuria. Päädyttiin molempien leikkaamiseen. Vasemmasta poistetaan pelkästään luukasvama ja oikeasta avataan myös akillesjänne, joka tarkistetaan tulehduksen aiheuttamien vaurioiden selvittämiseksi ja vähintään "putsataan".
Seuraavaksi sitten nukutuslääkärin pakeille. Kerroin pelkoni ja epäilykseni henkisestä kestämisestä selkäydinpuudutuksessa. Kyllä nämä on ammattilaisia isolla A:lla. Herra sai minut sen verran vakuuttuneeksi leikkauksen aikaisesta kommunikoinnista, puudutuksen yleisestä turvallisuudesta, operaation jälkeisestä "helpommasta palautumisesta" sekä nopeammasta kotiutumisesta, että otin riskin ja päädyttiin spinaalipuudutukseen.
Sitten jäätiin odottelemaan saliin kutsua.
Kello 13.20 siirryttiin saliin. Yllättävän paljon henkilökuntaa paikalla, kaikki ystävällisiä ja iloisia, hyvä ettei yläfemmoja heitetty. Aloitettiin selällään maaten tiputuksen yms. härpäkkeiden laitolla. Sitten kyljelleen sikiöasentoon ja selkäydinpuudutus. Pientä paniikkia syvällä sielussa. Onneksi siinä ei kauaa mennyt. Seuraavaksi sitten mies aseteltiin mahalleen leikkausasentoon, tämä valmistelu kesti yllättävän kauan. Vähän väliä tiedusteltiin vointia ja kokeiltiin puutumisen etenemistä.
Itse leikkaus alkoi n.14.15 (tarkkailin kelloa, mutta sen verran olin muualla, ettei kaikki ajat jäänyt mieleen). Ensimmäistä viiltoa en huomannut, hoitajan kysyessä tuntemuksia, kerroin että tiedostan jalkojen kimpussa jonkun olevan, mutta mitään kipua tai vastaavaa en tunne. No jalka oli siinä vaiheessa jo avattu. Muutenkin hoitajat pitivät minut kartalla kertomalla homman etenemisestä koko leikkauksen ajan. Oikeastaan ainoat tuntemukset oli taltalla ja vasaralla tehdyt naputukset, jotka tuntui selkärangassa asti. Muutoin noin tunnin kestäneestä operaatiosta ei tuntemuksia tullut.
Jos jotain, niin niskat väsyi ja naaman alla ollutta tyynyä joutui pöyhimään.
Kaikki ennakkokäsitykset selkäydinpuudutuksesta lensi roskikseen. Hyvä että puhuivat ympäri.
Lopuksi kirurgi kertoi mitä oli tehnyt. Molemmista kantapäistä poistettiin luupatit, paksuudeltaan noin sentin. Niiden ei pitäisi enää hangata akillesjänteisiin, miten paljon luuta poistettiin kasvaman alta jäi kysymättä. Oikea akillesjänne halkaistiin muutaman sentin matkalta ja putsattiin. Oikealla jalalla ei saa varata kuukauteen, vasen kestänee kepeillä kevennettynä, mutta suositteli alkupäiville pyörätuolilla liikkumista.
Sitten siirto heräämöön odottelemaan puudutuksen häviämistä.
Leikkaava lääkäri kävi vielä myös heräämössä juttelemassa. Kertoi leikkauksen hänen mielestä onnistuneen, mutta myös mahdollisuudesta vamman uusiutumiselle, sekään kun ei ole harvinaista.
Sen aika näyttää. Kehotti uudelleen varomaan ensimmäisten vuorokausien liikkumista ja oikealle jalalle varaamista. Toivotti tietysti paranemisia. Jälkitarkastus 3 kk. päähän, johon haluaa kokemukset molempien kantapäiden yhtäaikaisesta leikkauksesta toipumisesta. Sairauslomaa kertoi kirjoittaneensa lokakuun loppuun, työterveyshuolto hoitaa jatkossa mm. ihohakasten poiston sekä mahdollisen sairausloman jatkon.
Parin tunnin odottelun jälkeen fysioterapeutti tuli opastamaan kepeillä kävelyä. Eihän siitä mitään tullut, jalat oli vielä puutuneet eikä suostuneet yhteistyöhön. Tunti lisää, ja pystyin jo seisomaan. Kotiinlähdön hetkellä ehdottivat pyörätuolin mukaan ottamista, mutta kun keppien avulla pääsin just just liikkumaan, jätin tuolin pois. No sehän osoittautui jälkeenpäin ajateltuna virheeksi. Vasen alkoi vuotamaan ensi metreillä. Hetken harkitsivat siteiden avaamista, mutta kun luuhun asti tehty haava olisi pitänyt hoitaa kliinisessä paikassa, päätyivät lisäsidosten laittamiseen, sekä antoivat kotiin sidenipun päälimäisten vaihtoa varten.
Kotimatkalla, jossa poikettiin apteekin kautta, vuoto paheni jatkuen jonkun verran aamuyöhön asti. Pyörätuolilla liikkuen tältä olisi varmaan vältytty. Hitto että pitää olla itsepäinen jästipää.
Onneksi loppui edes silloin.
Muutaman tunnin kotona olon jälkeen, ja lopunkin puudutuksen hävittyä alkoi särky. Ei mitään ihan järisyttävää särkyä, mutta nukkumisen estävää. Lisäksi kun tuli tarkkailtua vuodon etenemistä, oli ensimmäinen yö todella hankala.

Seuraava aamu 17.9. Sängystä nouseminen tuskallista. Nilkat ei meinannut millään taipua asentoon joka olisi mahdollistanut kävelyn, tai edes pystyssä pysymisen. WC reissu oli pakko tehdä.
Muutama sentti kerrallaan etenin keppien kanssa. Varoin pitkiä askelia ettei mikään repeäisi, tai verenvuoto alkaisi uudelleen.
Paluumatkalla jäin keittiöön lääkkeiden ottoon ja aamupalalle. Reilun puolituntia maailman menoa istuen ihmeteltyäni, rupesi pyörryttämään, hikosin paidan märäksi. Oli pakko mennä lattialle pitkäkseen josta konttasin olohuoneen sohvalle. Taju ei mennyt mutta aamupala ei pysynyt sisällä. Onneksi tytär kerkesi toimittamaan ämpärin ympäristöhaitan estämiseksi. Johtuiko lääkkeistä vai mistä, en tiedä.
Siinä meni sitten muutama tunti sohvalla maaten.
Iltapäivällä työkaverit kyselivät vointia. Jälleen kerran saan olla onnellinen hyvästä työyhteisöstä. Minulle toimitettiin kotiin asti pyörätuoli, kun olivat huolissaan liikkumisestani. Kerrassaan upeata.
Myös olo parani, ruoka pysyi sisällä ja kipulääkkeet piti suurimmat kivut aisoissa. Aika tarkkaan on vaan aikataulussa lääkkeiden kanssa pysyttävä.
Iltasella rullailin lähikauppaan, vaimon avustamana. Noloahan tuo liikkumismuoto on mutta,
mieltä piristi ja hienoa oli saada raitista ilmaa.
Myöhemmin tietokoneen avattuani ja tilannekatsausta naamakirjaan KPK 24/7 sivuille laittaessani tuli seuraava hieno elämys. Kyllä on sosiaalisella mediallakin suuri voima mielihyvän tuottamisessa. Uskomaton määrä tsemppausta ja kannustusta. Tuntuu kuin kaikki olisi hyviä tuttuja ja kavereita, vaikka oikeasti en tunne kuin murto-osan. Se kai tuossa hienoa onkin.
Kiitos että saan olla yhteisössä mukana!

18.9. Vaimon syntymäpäivä. Toinen yö menikin jo paljon paremmin. Ehkä univelkaakin oli, asentoa vaihtaessa heräilin ja kerran lääkkeitäkin nousin ottamaan mutta, kokonaisuutena nukuin varmaan 6-7 tuntia. Sama nilkkojen jäykkyys aamulla. Pitkään piti tasapainoa hakea. En tiedä kiristääkö ompeleet vai sidokset. Liikkeelle lähtö on tuskallista. Aamutoimien jälkeen rullatuoliin istumaan, tässähän elämä rullaa mukavasti. Eikä taida särkykään olla tänään niin voimakasta. Tosin en ole jalkoja juuri rasittanutkaan.
Huomenna saa avata siteet ja suihkuttaa haavaa. Jännää mitä sieltä löytyy!
Mitähän jäynää vaimolle keksis, ihan kostoksi...

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Kesä ja syksy

Vajaa viikko aikaa leikkaukseen, se vietetään sairausloman merkeissä.
Tänään (10.9) kävin verikokeissa, EKG:ssä ja kyynersauvojen sovituksessa. EKG:stä tappioksi on laitettava muutaman rintakarvan menetys, kyynärsauvat sain mukaan kuivaharjoittelua varten. Rullatuoliakin tarjosivat, mutta sen haen vasta sitten jos en bajamajaan muuten pääse. Pikkasenhan tuo rupee jännittämään kun vihdoin asiassa jotain tapahtuu. Vaan on sitä ootettukkin.

Nyt pieni paluu juoksemattomuusraportin jälkeiseen aikaan.
Päätös leikkauttaa kunnallisella oli tehty ja henkisestikin pitkä odotusaika tiedossa.
Yllättäen aika ortopedille tulikin 16.6. Sen piti tulla elokuussa.
Kun kipuja on jatkunut puoli vuotta, kun työn tekeminen ja siitä suoriutuminen on vaakalaudalla joka työvuoro, ja kun juoksuhommat on vain muistona menneisyydessä, sitä toivoisi motivoitunutta, asiakaslähtöistä tai vähintäänkin sosiaalisesti lahjakasta ortopediä. Ei osunut yksikään kolmesta.
Oli aika lähellä etten käynyt sille opettamaan ortopedian syventävää vaihetta, kun ehdotti fysioterapiaan lähetettä. Sain kuitenkin ilmaistua ajatuksen olevan loistavan, mikäli kyseisin keinoin luukasvama poistuu, normaalien kenkien käyttäminen luonnistuu, saatika lenkki- ja työkenkien. Lisänä listasin noin 50 juoksukilometrin viikkomäärän. Eka erä kestettiin, mutta kun toinen erä alkoi Sakari Oravan arvostelulla, niin meinasin lopetaa erän lyhyeen. No päästiin sitä asiaankin.
Sikäli hyvä, nykyään saa aivan liian useasti lukea hoitohenkilökuntaan kohdistuneesta väkivallanuhasta. Yhteisymmärryksessä todettiin leikkauksen tarpeellisuus, tohtori tosin valitteli pitkää jonoa leikkausaikoihin, mutta hoitotakuun rajoissa onnistuisi joulukuun tienoille.

Muutama päivä käynnin jälkeen ilmoittauduin peruutusaikajonoon. Siitä tai lyhentyneestä jonotilanteesta johtuen, tarjottiin elokuussa leikkausajaksi 16.9. Jihuu...
Leikkauksen onnistuessa voisi juoksuaskelia päästä jo loppuvuodesta kokeilemaan.

Liikkuminen on ollut koko kesän vähäistä. Pääosin maastopyöräilyä, saliharjoittelua, vähän uintia, sauvakävelyä sekä kaksi rullasuksilenkkiä. Kaikki liikunta  lisää kipua, yli tunnin kestävien lenkkien jälkeen on tarvinnut jääpussia ja kipugeeliä. No niitä ei tosin montaa ole pystynyt tekemäänkään. Viimeisen kuukauden aikana, leikkausajan varmistuttua, on jalkoja ja rasitusta tietoisesti varottu jottei tulehdus tai mikään muukaan pilaisi operaatiota.
Nyt ollaan siis lähellä käännekohtaa. Pitkä laskusuuntainen käyrä juoksemaan pääsyssä on kääntymässä toivottavasti nousevaksi. Ainakin ajatuksissa ennen leikkausta mietin näin.
Voin olla ensi tiistain jälkeen toistakin mieltä.
Leikkauksen jälkeistä kipua jännitän eniten, miltei kaikki asian tiimoilta kokemusta omaavat ovat kertoneet kovista kivuista. Ehkä sen kestää...
Valoa siis kuitenkin tunnelin päässä!

tiistai 9. syyskuuta 2014

Raskas vuosi

Joku on lausunut: "tie jaloinpiin asioihin ei käy helpointa kautta", en muista kuka.
Tuo lause on ollut mielessä kuluneen vuoden aikana useasti.
Juokseminen, liikunta yleensä on ollut lyhyitä pakollisia taukoja lukuunottanmatta päivittäistä lapsesta asti. Ei niinkään tulostenteon kannalta, vaan kunnon ja hyvinvoinnin kannalta.
Liikkuminen luonnossa, hikoilu, rääkkäys ja välillä suoranainen raasto on ollut tärkeä osa arjesta irtautumista. Lukuisat on myös ne kuningasajatukset jotka on lenkkipoluilla elämää ohjaamaan syntyneet ja monet ärripurrit on metsään tullut jätettyä.
Sattuneesta syytä on tuo puoli ollut heikoilla vaikka korvaavia lajeja olenkin yrittänyt harrastella.

Helmikuun viimeisenä päivänä alkoi sitten seuraava episodi. Juuri ja juuri omat vaivat hyväksyttyäni, oli äitini kaatunut kotonaan lyöden päänsä saaden kallomurtuman ja aivoverenvuodon.
Huonoin ennustein sairaalaan kiidätettynä meni hänellä kaksi viikkoa koomassa.
Pahimmalta säästyttiin mutta kotiin äitistä ei kuitenkaan enään ole. Liikkumaan ei ilman pyörätuolia pysty, syömään on joutunut opetella vasemmalla kädellä ja puheen tuotaamisessa on suuria vaikeuksia. Äiti tarvinnee tukea loppuelämänsä ajan ympäri vuorokauden.

Iäkkäälle isälleni tapahtuma oli luonnollisesti myöskin kova isku. Juhannukseen asti monisairauksinen ja rullaattorilla huonosti liikuvana hän jaksoi toivoa ja odottaa äitiä kotiin. Toivon ja uskon hiipuessa romahti myös hänen terveys sekä ennenkaikkea muisti. Isä oli toimitettava päivystykseen, jolla reissulla on edelleen. Muistaa kyllä poikansa, joskus vaimonsa, ei juuri muuta.

Ilmeisesti nyt on minun aikani huolehtia heistä! Kaikella lienee tarkoituksensa. Juoksutauollakin.
Nyt järjestellään molemmille palvelukodista paikkaa, toiveissa saada heidät samaan laitokseen.

Miten mielellään sitoisinkaan lenkkitossujen nauhat, juoksisin edes vähän, unohtaisin murheet ja poistaisin pahanolon hien mukana.
Ehkä ne jalot asiat odottaa omaa aikaansa...

maanantai 8. syyskuuta 2014

Juoksemattomuusraportti

(Julkaistu Facebook ryhmän Kestävyyttä Pintakaasulla 24/7 seinällä 9.6.2014)

Kyllä on pintakaasuteltu upeasti ja niistä saanut lukea mitä hienoimpia raportteja. Onnittelut saavutuksista tasapuolisesti ja kiitokset kirjoituksista, niitä lukiessa miltei itsekin juoksee!
Näiden upeiden kisa- ja juoksuraporttien sekaan uskaltaudun minäkin laittamaan omani. Tässä ei kilometreillä eikä vauhdeilla herkutella, päinvastoin. Mutta olkoon tämä vaikka ”telakkatyöläisen” raportti.
Tämä tarina alkaa joulukuun puolenvälin tietämiltä jolloin juostessa alkoi oikea akillesjänne ja kantapää oireilla. Alkuun kipu tuntui vain juoksun aikana, mutta jo viikon kuluttua kipuilua saattoi olla lenkin jälkeen usean tunnin ajan. Joulun aikoihin kivun takia joutui pitämään lepopäiviä, ja vuodenvaihteen jälkeen useamman peräkkäin. Lenkeille valmistautumiseen kuului oleellisena osana parvekkeelle jäätymään nostettu ämpäri tai saavi.
Suunniteltu tammiputki tyssäsi heti ensimmäisenä päivänä juostuun 8k lenkkiin, jossa akillesjänne äityi niin pahaksi, ettei ponnistamisesta meinannut tulla mitään. Viikon huilin ja kylmähoitojakson jälkeen päätin kokeilla sauvakävelyä, joka tuntuikin parin kerran jälkeen luonnistuvan siinä määrin että uskoin myös juoksemisen onnistuvan. Neljä 8-10k lenkkiä sain suoritettua hiljaa hiipien, mutta ei niin hyvää, ettei jotain huonoa. Näiden lenkkien aikana rupesi myös vasen akilles-kantapää oireilemaan, ollen jopa oikeaa arempi. Edessä oli taas tauko, tällä kertaa se venähti kahden viikon mittaiseksi. Työpaikallani on joskus mahdollisuus irrottautua liikuntavapaalle, niinpä sen hetken koittaessa on siitä mahdoton kieltäytyä. Tämä 6. helmikuuta juoksua harrastavan työkaverin kanssa tehty lenkki olikin sitten viimeinen mitä olen kyennyt tekemään. 10k lenkin viimeisillä kilometreillä molemmat jalat kipeytyi niin, ettei loppupäivänä kävelemään päässyt eikä säryiltä seuraavana yönä nukkumaan kyennyt.
Tässä vaiheessa sain avuttomuuskohtauksen, koin poikkeuksellista heikotusta ja hakeuduin työterveyslääkärin vastaanotolle. Molemmissa akillesjänteissä todettiin tulehdus ja määrättiin liikuntakieltoon. Viikon päästä oli tulehduskipulääkkeet syöty, mutta jalat edelleen soseena. Luonnollisesti liikuntakieltoa jatkettiin, uusi käynti jos…
No lääkärin todistuksen sain Finlandia-hiihdon perumiseen.
Maaliskuun alussa sitten lääkärikin nosti kädet pystyyn ja laittoi lähetteen fysiatrille röntgenin kautta.
Fysiatrin laittamat kortisoonipiikit auttoivat tulehdukseen, mutta ei itse aiheuttajaan. Röntgenkuvien perusteella diagnoosiksi ehdotettiin Haglundin kantapäätä (syndroomaa). Tämä on luonnollisesti molemmissa kantapäissä.
Kyseessä on kantaluuhun muodostuva luukasvu. (Näkyy kuvassa sarvena kantaluun yläkulmassa).
Osittain syntymästä asti ollut kantaluun epämuodostuma, jossa kantaluun muoto on kulmikas, pyöreän sijaan. Iän ja rasituksen seurauksena akillesjänne ei enää palaudu, vaan hankaa ”sarveen”, jonka ärsytyksestä sitten akillesjänne sekä limapussi tulehtuvat. Pitkäaikainen tulehdus taas lisää kalkin muodostumista akillesjänteen ja kantaluun väliin, ja lisää osaltaan kasvua. Näin lukuja vaille lääkärinä ymmärsin asian osimoilleen olevan!
Fysiatrin myötävaikutuksella sain tilaisuuden esitellä kantapäitäni ortopedi Sakari Oravalle. Alansa yksi pätevimmistä vahvisti diagnoosin ja kertoi ainoana hoitomuotona olevan leikkauksen. Siinä kantaluusta poistetaan ylimääräinen luu sekä muotoillaan se uudelleen, samalla myös akillesjänne ”siivotaan”.
Toipuminen leikkauksesta on parhaimmillaan kaksi kuukautta, jonka jälkeen juoksuharjoittelun voi aloittaa erittäin lyhyillä juoksupätkillä. Huonompia toipumiskertomuksia on netti pullollaan!
Helppoo kuin heinän teko. Sponsorin puuttuessa, rajoittaa kustannukset suinpäin leikkaukseen ryntäämistä.
Sakke ottais 2500€/kantapää, joten köyhä suurperheen isukki on ollut pakotettu hakeutumaan kunnalliselle puolelle, josta ei vielä ole kuulunut mitään. Lähete on ollut kuukauden matkassa.
Kenkien käyttö on myös haasteellista puuhaa, käytännössä Crocsit on ainoat jalassa viihtyvät kengät.
Kiitos, jos jaksoit näin pitkälle lukea. Ymmärrän niitäkin jotka eivät jaksaneet!
Kaasutelkaa tai ette, mutta nauttikaa!

Alkusanat

Kirjoittajana en itseäni pidä, pahoittelut siitä heti alkuun. Olkoon ajatus tärkein.
Alkusysäys tekstiin syntyi keskusteluista, kommenteista ja positiivisesta palautteesta Facebook ryhmään "Kestävyyttä pintakaasulla 24/7" tekemästäni Juoksemattomuusraportistani. Päivityksessäni kerroin akilleksiin ja kantapäihin iskeneestä juoksun sekä monen muun liikuntamuodon estäneestä kivusta. Seuraavaksi lienee paikallaan julkaista myös kyseinen raportti.
Itselle tuon päivityksen tekeminen oli vaikeaa. Olen aina ollut huono avautumaan omista asioista, varsinkin ikävistä, joten ehkä tämä on jonkinlainen keino saada asiasta iloisempi ja miellyttävämpi kokemus.

Niin, kummassakin kantapäässäni todettiin Haglundin kantapää, syndrooma, kyseessä on kantaluuhun muodostuva luukasvu. Todennäköisesti synnynnäinen kantaluun epämuodostuma jossa kantaluun muoto on kulmikas pyöreyden sijaan. Ikä ja nautitut kilometrit heikentävät akillesjänteen palautumiskykyä, joka kantaluuhun hankautuessaan aiheuttaa tulehduksia ja siten luukasvua kalkkikertymän muodossa...
Oireet alkoivat joulukuussa 2013. Viimeinen juoksulenkki on tehty 6.2.2014

Hoitomuotona on kantaluiden leikkaus jossa kantaluu muotoillaan uudelleen, "luukasvu" poistetaan ja akillekset "siivotaan". Nyt tämä leikkaus on 16.9.2014 Hyvinkään Sairaalassa.

Käymieni keskustelujen pohjalta kävi ilmi etten ole yksin kyseisen vaivan kanssa, niinpä lupauduin kertomaan leikkauksesta, kivuista, toipumisesta, tuntemuksista, juoksemisen aloituksesta sekä muista tähän prosessin tiimoilta eteen tulevista asioista. Ja kuka tietää jos vaikka jollekkin maratoonille...

Eikös alkusanoissa myös kiitetä kaikki mahdolliset tahot. Lopputuloksesta huolimatta, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, on terveydenhuollolle annettava kiitosta. Palvelu on ollut loistavaa niin Terveystalossa Hyvinkäällä kuin Kampissa Helsingissä. Päädyttyäni leikkaukseen julkiselle puolelle, pelkäsin hoitotakuun maksimiaikoja. Näillänäkymin odotusaika on yleinen 9 kk. oireiden alusta laskien. Odottavan aika on silti pitkä.
Iso kiitos on annettava myös työyhteisölle. Ovat tukeneet, auttaneet ja ymmärtäneet. Kannustusta olen saanut myös Tossuttajilta, tuolta lämminhenkiseltä juoksuporukalta.
Viimeisenä, ei kuitenkaan vähäisimpänä on KPK24/7. Jaettuja kokemuksia, myötäelämistä, iloa, surua, tsemppaamista, kannustusta ja ennenkaikkea hyvää ajanvietettä.
Hieno FB ryhmä johon on ollut etuoikeus kuulua.

8.9.2014